Rapinaa. Ja
jupinaa. Pimeässä huoneessa. En laittanut valoja. Varovasti kurkistin sisälle
ja jouluvalojen hämärrä valossa näin – tontun! Pieni mies kaivoi vanhan
kirjoituspöydän laatikoita tuskastuneen oloisena. ”Täällä sen piti olla. Ei se
ole täällä. Täällä se on ihan varmasti ollut. Ei se ole täällä,” tonttu jupisi
itsekseen. Astuin huoneeseen ja rykäisin. Tonttu työnsi lipaston laatikon
nopeasti kiinni ja jätti partansa väliin. ”Ai!”
Laitoin valot
päälle. Hätäännys paistoi kutsumattoman vieraan valosta sokaistuneista
silmistä. Hän kiskoi partaa irti jumiutuneesta laatikosta epätoivoisena.
”Rauhallisesti
nyt vaan. Ei ole mitään hätää. En tee sinulle mitään. Anna minun auttaa,”
rauhoittelin vierasta. Lähestyin pikkumiestä varovasti. Tonttu näytti hyvin
epäluuloiselta, kiusaantuneelta ja hieman pelokkaaltakin.
”Mitä ihmettä
sinä teet täällä? Mistä sinä oikein olet tullut? Ja kuka sinä olet?” kyselin
samalla kun yritin varovasti avata laatikkoa satuttamatta pulaan joutunutta
tonttua.
Sain kuin
sainkin laatikon avattua. Hetken näytti, että vieraani pyyhältäisi saman tien
pakoon, mutta sitten hän henkäisi ja katsoi minuun varovasti. ”No, olen
paljastunut joka tapauksessa. Olen virastotonttu ja olen kadottanut aarteeni,”
hän aloitti.
Tonttu kertoi
asuvansa vanhan rakennuksemme vintillä, elelleensä siellä rauhallista eloa
lähes kahden vuosisadan ajan. Virastotonttu oli jäänyt eläkkeelle läänien
lakkauttamisen yhteydessä, aluehallintovirastojen aloittaessa. Olihan tuolloin
moni muukin perinne joutunut romukoppaan. Romukoppaan olivat joutuneet myös
tontut, joilla oli entisinä aikoina monia tärkeitä tehtäviä
lääninhallituksissa. Muut tontut olivat jo muuttaneet pois virastosta, mutta
tämä tonttu oli jäänyt vielä – ehkä vähän velvollisuudentunnostakin - hoitamaan
vihonviimeistä tehtävää, jouluilon sytyttämistä viraston väkeen.
”Mitä sinä
sitten etsit?” kysyin tontulta. ”Aarrettani. Jouluilon sytytintä. Se on ollut
täällä samassa laatikossa kaikki nämä vuodet. Mutta nyt sitä ei ole missään.”
Tonttu kääntyi jälleen laatikon puoleen, kaivoi, käänsi ja kurkki papereiden
alle ja väliin. ”Millainen se on?” kysyin. Tonttu kuvaili sytytintä ja pian
muistin esineen, jonka olin tuolta laatikosta löytänyt ja vienyt huoneeseeni.
Utelias kun olen, olin uuteen taloon tultuani tutkinut jokaisen huoneen kaapin
ja laatikon. Pyysin tonttua odottamaan ja menin huoneeseeni. Ikkunalaudalla oli
viehättävästi tummunut tinainen pilli. Tai sellaiseksi sen olin kuvitellut.
Palasin tontun
luokse ja näytin esinettä. Hymy nousi pienen miehen kasvoille. Helpotuksen
huokauksen saattelemana hän iloitsi joulun pelastuneen. ”Et osaa edes
kuvitella, mitä tapahtuisi jos emme saisi sytytettyä jouluiloa. Syksy on
muutenkin ollut raskas. Viimeinenkin positiivisuuden pisara on käytetty
asiakastyössä. Tunnolliset virkamiehet ovat jaksaneet ja tehneet tosi kovaa
työtä. Jouluilon sytyttäminen on kuitenkin tärkeää paitsi virkamiehille niin
erityisesti heidän läheisilleen kotona. Kyllä kai sinäkin tiedät millainen voi
työstä väsynyt puoliso, isä tai äiti olla? Tai vaikkapa ystävä?” tonttu kysyi.
Ja kyllä, tiesin sen varsin hyvin. Itsekin olin jo miettinyt, miten jaksaa
vielä kerätä voimia joulun viettoon. Mieli tekisi vain nukkua.
Tonttu pyysi
minua mukaansa. Yhdessä nousimme portaat viraston vintille ja kävelimme ikkunan
luo. Ikkunalla oli kaunis lyhty. ”Tämä on jouluilo. Sytytetään se nyt yhdessä,
niin koko viraston väellä on mukavampi joulu”, tonttu sanoi. Hän napsautti
tinaista sytytintä ja iloinen liekki tarttui kynttilän sydämeen. Ja samalla
tunsin joulun täyttävän myös minun sydämeni. Aarre oli löytynyt.
Iloista joulua
ihan kaikille. Ja onnea tulevalle vuodelle 2016. Kiitos kuluneesta yhteistyön
ja tekemisen vuodesta.
Terveisin Minna
PS. Aloitin
joulusatuperinteen vuonna 2005 Karkkilan kaupunginjohtajana kertomalla
kuntalaisille joulusadun kaupungin joulunavaustapahtumassa. Tämä on ensimmäinen
joulusatuni ylijohtajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti