Tunteet pelissä - ja työelämässä

Viime viikot ovat olleet henkilökohtaisessa elämässäni varsinaista tunteiden vuoristorataa. Suuria pettymyksiä, pieniä ilonaiheita, synkkää surua ja orastavaa toivoa. Jotka minut tuntevat, tietävät, että en pysty enkä haluakaan peittää tunteitani. En ehkä aina pysty täysin hallitsemaan kaikkia tunteitani, mutta toisaalta tiedän, etteivät myöskään tunteet hallitse minua.

Miten tunteet sitten näkyvät ja vaikuttavat työssäni? Ilonaiheita ja -hetkiä ei stressaavassa työelämässä ole liikaa. Sen sijaan aggressioista ja vihanpurkauksista kuulee kerrottavan vähän turhankin usein. Entä sitten epävarmuus ja pelko? Voiko johtaja jakaa huolensa? Vai tekeekö tunteiden näyttäminen johtajasta heikon?

Niin johtamisessa kuin kaikessa ihmisten välisessä kanssa käymisessä tärkeintä on aitous. Kyky olla rehellisesti oma itsensä kaikissa tilanteissa. Jos pidättyväisyys on luonteenomaista, voi yhtäkkinen avautuminen olla hämmentävää. Mutta jos persoonaan kuuluu tuntea vahvasti, saa se mielestäni myös näkyä.

Tunteiden näyttäminen ei tarkoita tunteiden vietäväksi antautumista. Vihaa saa ilmaista ja tuohtumuksensa saa sanoittaa, mutta se ei saa tarkoittaa pelolla johtamista. En keksi juuri mitään sellaista asiaa, joka oikeuttaisi huutamaan työyhteisössä. Huutaminen ei kuulu vastuulliseen aikuiseen käytökseen. Eikä varsinkaan johtamiseen.

Johtajakin on ihminen ja siksi kaikki inhimillinen on mahdollista myös johtajan elämässä. Suru on yksi osa inhimillistä elämää ja johtajallakin on oikeus surra. Jokainen tekee sen tavallaan, toiset avoimemmin kuin toiset. Mutta usein on helpompi jaksaa vaikeina aikoina, kun on edes hieman raottanut yksityisyyden verhoa. Työyhteisön empaattisuus ja tuki pystyy kannattelemaan myös johtajaa vaikeina aikoina. Olen saanut tämän henkilökohtaisesti kokea.

Entä epävarmuus? Voiko johtaja sanoa, että ei tiedä? Tämä on johtamisen kannalta yksi vaikeimpia tunnealueita. Meillä aluehallintovirastoissa on käynnissä suuri muutos. Aluehallintovirastot lakkaavat maakunta- ja sote-uudistuksen yhteydessä. Osa porukasta siirtyy maakuntiin, osa muihin keskusvirastoihin ja ministeriöihin, iso osa uuteen valtakunnalliseen lupa- ja valvontavirastoon. Ilmassa on paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia.

Seuraavassa esimiespäivässämme on yhtenä teemana sumussa johtaminen. Miten pitää yllä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, kun ei itsekään tiedä minne ollaan menossa. Kyse on nimenomaan luottamuksesta. Minun on johtajana uskottava, että vaikka emme tiedä, asiat järjestyvät kuitenkin oikein päin. On elettävä vahvasti tätä päivää ja keskityttävä niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa. On aivan turha huolehtia asioista, joihin ei voi vaikuttaa. ” Anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Luottamus synnyttää luottamusta. Ilo ja nauru tarttuvat. Mutta niin tarttuu pelkokin. Pelko on ainoa tunne, jota en johtajana haluaisi näyttää. Se ei tarkoita, etteikö minuakin joskus pelottaisi. Olimme vuosia sitten tulossa kahden perheen kesken purjehdusviikonlopun vietosta saaristosta ja jouduimme kovaan ukkosmyrskyyn. Tuuli 16 m/s, salamoi ja jyrisi. Veneessä meitä oli neljä aikuista ja viisi 1-7-vuotiasta lasta. Minua pelotti aivan järkyttävän paljon. Mutta lapsille oli koko ajan toistettava, että hätää ei ole. Pahinta olisi ollut näyttää oma pelkonsa. Samoin on työyhteisössä. Johtaja luo omalla käytöksellään ja omilla tunteillaan turvallisuutta ja turvattomuutta. Omat pelot pitää pystyä käsittelemään, mutta niitä ei käsitellä työyhteisössä vaan työnohjauksessa ja oman esimiehen kanssa.

Ehdoton suosikkitunteeni on nauru. Eräässä entisessä työpaikassani oli kirjanpitäjä, joka opetti minulle, että ”työssä pitää saada nauraa täydellä palkalla”. Ja tuota ohjetta olen parhaani mukaan noudattanut jokaisessa työpaikassani. Kaikkein mieluiten nauran itselleni ja omille mokilleni. Omalla esimerkilläni olen halunnut osoittaa, ettei mokaaminen ole maailman loppu ja tekevälle sattuu. Vain niille ei satu, jotka eivät koskaan tee mitään.  Minun johtamissani työyhteisöissä saa näyttää tunteita ja erityisesti saa nauraa. Naurun kuoleminen tarkoittaa myös työyhteisön kuolemaa.

Unelmien työpäivä

Tänään 5.10. vietettiin ensimmäisen kerran kansallista unelmien työpäivää. On hienoa, että hyvän työpäivän sisällöstä keskustellaan. Hyvä työpäivä ei ole itsestään selvyys eikä kaikilla ole mahdollisuutta unelmien työpäivään edes yhtä kertaa vuodessa. Suomalaisessa työelämässä on valtavan paljon huonoja työpäiviä, huonoja työpaikkoja ja pahoinvointia.

Millainen sitten olisi minun unelmien työpäivä? Siihen ei tarvita taikatemppuja eikä sirkushuveja. Itse asiassa minulla on todella usein unelmapäiviä jo nykyisellään. Parhaimmillaan unelmien työpäivä sisältää yhdessä tekemistä, tekemisen iloa ja onnistumisen elämyksiä. Parhaat työpäivät ovat niitä, kun päästään porukalla mahtavaan flow-tilaan. Silloin työ ei edes tunnu työltä.

Yhdessä tekeminen on minulle tärkeää. En ole yksinäinen puurtaja. Sitäkin on tullut hetken aikaa yrittäjänä kokeiltua, mutta rakastan intohimoisia keskusteluja, voimien yhdistämistä ja vaikeuksien selättämistä porukassa kootulla osaamisella. Saan virtani toisista ihmisistä. En heitä tyhjäksi imien vaan heidän voimastaan rikastuen. Yhteistyö on aina enemmän kuin vain osiensa summa.

Tekemisen ilo syntyy, kun työtehtävät ovat riittävän haasteellisia ja niitä on sopiva paljon. Työn pitää olla myös etenevää. Tulosten tekemiseen pitää olla aidot edellytykset. On turhauttavaa jos töitä on liian vähän tai ne eivät tarjoa haastetta. Muistan jo nuorena kesätöistä kaupan lihatiskiltä ns. kitutunnin. Sen viimeisen aukiolotunnin kun asiakkaita oli tosi vähän ja vain odoteltiin työpäivän päättymistä. Harvoin on ollut yhtä tylsää. Omakohtaisesti ole monesti kokenut, että ei työn määrä stressaa vaan jos työ ei suju. Haasteellisuus tekee työstä mielekkään. On mahtavaa päästä käyttämään luovuuttaan ongelmien ratkaisemiseksi. Vaikeatkin ongelmat kääntyvät mahdollisuuksiksi kun oikein innostuu. Onnistumiset tuntuvat myös upeimmilta silloin ne koetaan yhdessä. Yksin on vaikea hehkuttaa ja sitähän onnistumisen hetkellä pitää tehdä. 

Muistan vuosia sitten kipuilleeni työpaikan vaihtamista ja haikeutta mahtavan tiimin ja työyhteisön jättämisestä. Viisas tuttavani kuitenkin totesi, että johtamisasenteellani onnistun todennäköisesti luomaan myös uudessa työpaikassani unelmatiimin ja hyvän työilmapiirin. Onnekseni hän oli oikeassa. Minulla on ollut ilo työskennellä lähes poikkeuksetta ihan huikea hienojen tiimien kanssa. Eli joko olen johtajana onnistunut tekemään asioita oikein tai sitten olen vain yksinkertaisesti tavattoman onnekas. Todennäköisesti vähän molempia.

Esimerkiksi nykyinen johtoryhmäni on täynnä äärimmäisen sitoutuneita ja tunnollisia ihmisiä, jotka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. He ovat oikealla tavalla kunnianhimoisia ja rohkeita. He osaavat heittäytyä kanssani mitä syvällisimpiin keskusteluihin haastavistakin aiheista. Heidän kanssaan saavutan helposti sen työn upeimman tilan eli flown. Se on se tunne kun ajantaju katoaa ja hyvä olo tekemisestä valtaa mielen. Silloin minulla on unelmien työpäivä.