keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Tumpelo, tunari, idiootti


Aluehallintovirastoissa työskentelevät virkamiehet saavat varsin kirjavaa palautetta. Saamme positiivista palautetta, mutta valitettavan usein palaute on vähemmän kannustavaa. Otsikon palautteen tekee erityisen ikäväksi se, että sitä ei ole antanut ulkoinen asiakkaamme vaan kirjaamon sisäiset asiakkaat. Voi olla vaikea uskoa, mutta tämänkaltaisilla nimillä on työkaveria kutsuttu.

Meillä on käynnissä hanke tiedolla johtamisen parantamiseksi. Ilman ajan tasalla olevaa tietoa, on vaikea johtaa kohti tulevaisuutta. Tieto syntyy käynnissä olevissa prosesseissa. Tietoa tuottavat sekä asiakkaat että asiantuntijat. Keskeisessä asemassa on tiedon virheetön ja yhtäläinen kirjaaminen niin kirjaamossa kuin vastuualueilla.

Hankkeen aikana olen tutustunut paremmin kirjaamistyöhön ja sen merkitykseen virastollemme. Vaikka kirjaaminen ei ole substanssityötä, sen merkitys on vähintään yhtä tärkeää niin tiedolla johtamiselle kuin asiakkaan oikeusturvalle. Tämä tosiasia unohtuu meiltä välillä.

Kirjaamisessa sekä kirjaamossa että vastuualueilla tapahtuu virheitä. Asiakkaat harvoin toimittavat täydellisiä dokumentteja. Ne voivat olla puutteellisia tai virheellisiä. Kirjaajat joutuvat tekemään usein todella monimutkaista selvittelytyötä, johon he tarvitsevat asiantuntijoiden apua. Apua saa vain pyytämällä.

Vastuualueilla tapahtuvat kirjaamiskäytännöt vaihtelevat. Asioita kirjataan eri tavalla johtuen historiasta, asioiden määrästä, viraston suuruudesta, puutteellisesta perehdyttämisestä, heikosta osaamisesta, ajan puutteesta tai mitä moninaisemmista syistä. Matkatessamme kohti uutta valtion lupa- ja valvontavirastoa, on tärkeä löytää yhtenäiset tarkoituksenmukaiset kirjaamistavat. Itse asiassa tuota yhtenäistä toimintaa tarvitaan jo nyt, jotta tiedot olisivat vertailukelpoisia ja luotettavia.

Nyt käynnissä olevassa hankkeessa pyritään tunnistamaan ongelmat sekä yhdessä ratkaisemaan niitä. Tämä voi tarkoittaa yhteisiä pelisääntöjä tai vaikkapa uutta koulutusta.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että kukaan ei tee virheitä tahallaan. Meillä aluehallintovirastossa ei työskentele yhtään tumpeloa, tunaria tai idioottia. Meillä työskentelee tunnollisia ja ahkeria työntekijöitä, jotka inhimillisyydessään tekevät joskus myös virheitä. Minäkin teen virheitä. Ja niin todennäköisesti myös sinä. Työkaverin nimitteleminen on epäasiallista käyttäytymistä, joka ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää. Kiire tai stressikään eivät oikeuta käyttäytymään huonosti.  

Meidän esimiesten tehtävänä on puuttua epäasialliseen käyttäytymiseen, kun sellaista havaitsemme tai sellaisesta kuulemme. Meillä jokaisella on oikeus asialliseen palautteeseen ja arvostavaan kohteluun. Kenenkään työ ei ole arvokkaampaa kuin toisen. Se on vain erilaista.

torstai 21. joulukuuta 2017

Joulusatu 2017

Korvatunturilla seurataan aktiivisesti uutisia. Viime aikoina joulupukki oli kiinnittänyt erityistä huomiota monenkin asian yhteydessä käytävään valinnanvapauskeskusteluun. Korvatunturin sosiaali- ja terveyspalvelut oli toki nyt jo tehokkaasti järjestetty. Tonttujen perusterveydenhuollosta vastaa vikkelästi liikkuvaasiakalähtöinen ja osaava shamaani, sosiaalipalveluista joulumuorin siskoista ja serkuista muodostuva Turvaverkko ry, joka järjestää Korvatunturin asukkaille niin päivähoito- kuin vanhuspalvelujakin. Erityisen ylpeä tunturin väki oli jo vuosisatoja sitten käynnistyneestä kehittämishankkeesta ”Lupa välittää”, jonka keskeinen periaate oli, ettei ketään jätetä yksin. Kaikista pidetään huolta. 

Valinnanvapausperiaate kuitenkin kiinnosti joulupukkia. Hän pohti, että jollain tonttutoiminnan osa-alueella olisi kyllä mukava järjestää jonkinlainen valinnanvapauskokeilu. Aikansa pohdittuaan pukki päätti, että tontut voisivat valita työtehtävänsä pajassa vapaammin. Pukki ajatteli, että voisi järjestää pestuumarkkinat. Hän oli kuullut, että sellaisista oli hyviä kokemuksia esimerkiksi eteläsuomalaisessa aluehallintovirastossa.

Niinpä ryhdyttiin tuumasta toimeen. Tarjolla oli toinen toistaan mielenkiintoisempia tehtäviä. Oli nuken hiusten kampaajaa ja barbien meikkaajaa, mikroautomekaanikkoa, tietokonepeliasentajaa, pehmolelun kouluttajaa, lautapelitestaajaa, jääkiekkomaalin virittäjää, akustisen kitaran koesoittajaa ja vaikka mitä. Kuhina markkinapäivänä oli kova ja ilmoittautumistiskeillä pitkät jonot. Vaan ei kaikilla.

Keskustorin sivukujalla oli pienen pieni koju, jonka edessä ei tonttuja parveillut. Koju oli itse asiassa niin pieni, ettei sitä heti kojuksi edes tunnistanutTuossa kojussa istui kaksi harmaata hiljaista tonttua. Vili ja Valo olivat vastanneet muistipelikorttien värittämisestä vuosikymmenten ajan. Ei heidän lahjansa mikään myyntihitti ollut. Hitit tulivat menivät, mutta korttien kysyntä oli kuitenkin ollut tasaista vuodesta toiseen. Erityisesti isoäidit olivat toivoneet muistipelejä lapsenlapsilleen joululahjoiksi. Se kun oli peli, jota oli kiva pelata yhdessä suvun kesken pienimmästä suurimpaan, nuorimmasta vanhimpaan. Muistipelikorttien värittäminen ei ollut myöskään kaikkein suosituin tonttutehtävä. Vili ja Valo tosin rakastivat työtään. Teemat vaihtelivat vuosien välillä ja kauniit kuvat ilahduttivat värittäjiä. 

Illan tullen markkinat alkoivat hiljentyä. Vili ja Valo kokosivat tavaroitaan vaitonaisina. Muistipelikojulla ei ollut käynyt kukaan. Ei yhtään kukaan. Hiljaa tontut pohtivat miten mahtaisi käydä seuraavana päivänä. Mahtaisiko kukaan entisistäkään värittäjistä tulla töihin heidän kanssaan. Ja miten he selviäisivät tilauksista, jos todella olisivat jäämässä kahdestaan. Tontut tiesivät, että vaikka heitä väsyttikin, uni ei tulisi silmään. Huoli oli liian suuri.

Seuraavana aamuna Vili ja Valo istuivat värittämössä kahdestaan aamusta iltaan. Ja seuraavana. Ja sitäkin seuraavana. Muista pajoista kuului iloista porinaan ja innostuneita tonttuja tuntui riittävän kaikkialla muualla. Joulu lähestyi kovaa vauhtia, mutta väritettävien korttien pino ei tuntunut pienenevän. Harmaat tontut olivat muuttuneet entistäkin harmaammiksi.

Lähettämön Aino-tonttu alkoi eräänä iltapäivänä ihmetellä odottavien lähetysten suurta määrää ja alkoi tutkia, miksi paketit eivät lähteneet. Yhdestä paketista puuttui muistipeli, toisesta paketista puuttui muistipeli ja kolmannesta paketista puuttui muistipeli. Kymmenistä paketeista puuttui muistipeli. Mitä ihmettä? Minne muistipelit olivat jääneet, Aino ihmetteli ja päätti ottaa asiasta selvää. Tarkemmin ajateltuaan hän alkoi muistella nähneensä värittäjätontut juuri eilen värittöminä laahustavan ohi lounaskeittiön. Hän alkoi epäillä, ettei kaikki ehkä ollut ollenkaan kunnossa.

Aino päätti lähteä ottamaan asiasta selvää ja pyysi mukaansa työsuojelutontut Millin ja Mallin. Yhdessä he saapuivat värittämöön ja löysivät sieltä lopen uupuneet Vilin ja Valon, jotka kertoivat, että valinnanvapaus oli vienyt heiltä viimeisetkin apukädet. Korvatunturilla oli perinteisesti huolehdittu vastuullisesti kaikista tehtävistä, kivoista ja vähemmän kivoista. Aikaisemmin pukki oli ollut hyvin tarkka siitä, että kiertävillä vuorolistoilla varmistettiin kaikkien töiden sujuminen ja kaikkien tonttujen työhyvinvointi kiireisistäkin ajoista huolimatta. 

Työsuojelutontut päättivät viipymättä lähteä neuvottelemaan joulupukin kanssa. Tilanne ei voinut jatkua tällaisena. Joulupukki kuunteli tonttuja tarkkaavaisena ja huoli paistoi hänen silmistään. Miten ihmeessä näin oli voinut käydä? Tähän on pakko puuttua. Ihan heti.
Pukki kutsui koolle joillakin työpaikoilla henkilöstöinfoksikin kutsutun tonttuinfon ja ilmoitti valinnanvapauskokeilun päättyneen. Oikeudenmukaiset tehtäväkuvat, työvuorolistat ja tehtäväkierto palautettaisiin välittömästi. Kokeilu oli epäonnistunut, pukki myönsi. Muori taputti pukkia selkään ja muistutti, että hyvätkin johtajat tekevät virheitä ja parhaat johtajat myöntävät ne ja korjaavat virheensä yhdessä henkilöstönsä kanssa. Ja näin siis toimittiin myös Korvatunturilla.

Vili ja Valo hymyilivät toisilleen. Muistipelikortit valmistuisivat sittenkin ajoissa ja lahjat ehtisivät saajilleen. Tästä tulisi sittenkin ihan hyvä joulu.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Tunteet pelissä - ja työelämässä


Viime viikot ovat olleet henkilökohtaisessa elämässäni varsinaista tunteiden vuoristorataa. Suuria pettymyksiä, pieniä ilonaiheita, synkkää surua ja orastavaa toivoa. Jotka minut tuntevat, tietävät, että en pysty enkä haluakaan peittää tunteitani. En ehkä aina pysty täysin hallitsemaan kaikkia tunteitani, mutta toisaalta tiedän, etteivät myöskään tunteet hallitse minua.

Miten tunteet sitten näkyvät ja vaikuttavat työssäni? Ilonaiheita ja -hetkiä ei stressaavassa työelämässä ole liikaa. Sen sijaan aggressioista ja vihanpurkauksista kuulee kerrottavan vähän turhankin usein. Entä sitten epävarmuus ja pelko? Voiko johtaja jakaa huolensa? Vai tekeekö tunteiden näyttäminen johtajasta heikon?

Niin johtamisessa kuin kaikessa ihmisten välisessä kanssa käymisessä tärkeintä on aitous. Kyky olla rehellisesti oma itsensä kaikissa tilanteissa. Jos pidättyväisyys on luonteenomaista, voi yhtäkkinen avautuminen olla hämmentävää. Mutta jos persoonaan kuuluu tuntea vahvasti, saa se mielestäni myös näkyä.

Tunteiden näyttäminen ei tarkoita tunteiden vietäväksi antautumista. Vihaa saa ilmaista ja tuohtumuksensa saa sanoittaa, mutta se ei saa tarkoittaa pelolla johtamista. En keksi juuri mitään sellaista asiaa, joka oikeuttaisi huutamaan työyhteisössä. Huutaminen ei kuulu vastuulliseen aikuiseen käytökseen. Eikä varsinkaan johtamiseen.

Johtajakin on ihminen ja siksi kaikki inhimillinen on mahdollista myös johtajan elämässä. Suru on yksi osa inhimillistä elämää ja johtajallakin on oikeus surra. Jokainen tekee sen tavallaan, toiset avoimemmin kuin toiset. Mutta usein on helpompi jaksaa vaikeina aikoina, kun on edes hieman raottanut yksityisyyden verhoa. Työyhteisön empaattisuus ja tuki pystyy kannattelemaan myös johtajaa vaikeina aikoina. Olen saanut tämän henkilökohtaisesti kokea.

Entä epävarmuus? Voiko johtaja sanoa, että ei tiedä? Tämä on johtamisen kannalta yksi vaikeimpia tunnealueita. Meillä aluehallintovirastoissa on käynnissä suuri muutos. Aluehallintovirastot lakkaavat maakunta- ja sote-uudistuksen yhteydessä. Osa porukasta siirtyy maakuntiin, osa muihin keskusvirastoihin ja ministeriöihin, iso osa uuteen valtakunnalliseen lupa- ja valvontavirastoon. Ilmassa on paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia.

Seuraavassa esimiespäivässämme on yhtenä teemana sumussa johtaminen. Miten pitää yllä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, kun ei itsekään tiedä minne ollaan menossa. Kyse on nimenomaan luottamuksesta. Minun on johtajana uskottava, että vaikka emme tiedä, asiat järjestyvät kuitenkin oikein päin. On elettävä vahvasti tätä päivää ja keskityttävä niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa. On aivan turha huolehtia asioista, joihin ei voi vaikuttaa. ” Anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Luottamus synnyttää luottamusta. Ilo ja nauru tarttuvat. Mutta niin tarttuu pelkokin. Pelko on ainoa tunne, jota en johtajana haluaisi näyttää. Se ei tarkoita, etteikö minuakin joskus pelottaisi. Olimme vuosia sitten tulossa kahden perheen kesken purjehdusviikonlopun vietosta saaristosta ja jouduimme kovaan ukkosmyrskyyn. Tuuli 16 m/s, salamoi ja jyrisi. Veneessä meitä oli neljä aikuista ja viisi 1-7-vuotiasta lasta. Minua pelotti aivan järkyttävän paljon. Mutta lapsille oli koko ajan toistettava, että hätää ei ole. Pahinta olisi ollut näyttää oma pelkonsa. Samoin on työyhteisössä. Johtaja luo omalla käytöksellään ja omilla tunteillaan turvallisuutta ja turvattomuutta. Omat pelot pitää pystyä käsittelemään, mutta niitä ei käsitellä työyhteisössä vaan työnohjauksessa ja oman esimiehen kanssa.

Ehdoton suosikkitunteeni on nauru. Eräässä entisessä työpaikassani oli kirjanpitäjä, joka opetti minulle, että ”työssä pitää saada nauraa täydellä palkalla”. Ja tuota ohjetta olen parhaani mukaan noudattanut jokaisessa työpaikassani. Kaikkein mieluiten nauran itselleni ja omille mokilleni. Omalla esimerkilläni olen halunnut osoittaa, ettei mokaaminen ole maailman loppu ja tekevälle sattuu. Vain niille ei satu, jotka eivät koskaan tee mitään.  Minun johtamissani työyhteisöissä saa näyttää tunteita ja erityisesti saa nauraa. Naurun kuoleminen tarkoittaa myös työyhteisön kuolemaa.

torstai 5. lokakuuta 2017

Unelmien työpäivä


Tänään 5.10. vietettiin ensimmäisen kerran kansallista unelmien työpäivää. On hienoa, että hyvän työpäivän sisällöstä keskustellaan. Hyvä työpäivä ei ole itsestään selvyys eikä kaikilla ole mahdollisuutta unelmien työpäivään edes yhtä kertaa vuodessa. Suomalaisessa työelämässä on valtavan paljon huonoja työpäiviä, huonoja työpaikkoja ja pahoinvointia.

Millainen sitten olisi minun unelmien työpäivä? Siihen ei tarvita taikatemppuja eikä sirkushuveja. Itse asiassa minulla on todella usein unelmapäiviä jo nykyisellään. Parhaimmillaan unelmien työpäivä sisältää yhdessä tekemistä, tekemisen iloa ja onnistumisen elämyksiä. Parhaat työpäivät ovat niitä, kun päästään porukalla mahtavaan flow-tilaan. Silloin työ ei edes tunnu työltä.

Yhdessä tekeminen on minulle tärkeää. En ole yksinäinen puurtaja. Sitäkin on tullut hetken aikaa yrittäjänä kokeiltua, mutta rakastan intohimoisia keskusteluja, voimien yhdistämistä ja vaikeuksien selättämistä porukassa kootulla osaamisella. Saan virtani toisista ihmisistä. En heitä tyhjäksi imien vaan heidän voimastaan rikastuen. Yhteistyö on aina enemmän kuin vain osiensa summa.

Tekemisen ilo syntyy, kun työtehtävät ovat riittävän haasteellisia ja niitä on sopiva paljon. Työn pitää olla myös etenevää. Tulosten tekemiseen pitää olla aidot edellytykset. On turhauttavaa jos töitä on liian vähän tai ne eivät tarjoa haastetta. Muistan jo nuorena kesätöistä kaupan lihatiskiltä ns. kitutunnin. Sen viimeisen aukiolotunnin kun asiakkaita oli tosi vähän ja vain odoteltiin työpäivän päättymistä. Harvoin on ollut yhtä tylsää. Omakohtaisesti ole monesti kokenut, että ei työn määrä stressaa vaan jos työ ei suju. Haasteellisuus tekee työstä mielekkään. On mahtavaa päästä käyttämään luovuuttaan ongelmien ratkaisemiseksi. Vaikeatkin ongelmat kääntyvät mahdollisuuksiksi kun oikein innostuu. Onnistumiset tuntuvat myös upeimmilta silloin ne koetaan yhdessä. Yksin on vaikea hehkuttaa ja sitähän onnistumisen hetkellä pitää tehdä. 

Muistan vuosia sitten kipuilleeni työpaikan vaihtamista ja haikeutta mahtavan tiimin ja työyhteisön jättämisestä. Viisas tuttavani kuitenkin totesi, että johtamisasenteellani onnistun todennäköisesti luomaan myös uudessa työpaikassani unelmatiimin ja hyvän työilmapiirin. Onnekseni hän oli oikeassa. Minulla on ollut ilo työskennellä lähes poikkeuksetta ihan huikea hienojen tiimien kanssa. Eli joko olen johtajana onnistunut tekemään asioita oikein tai sitten olen vain yksinkertaisesti tavattoman onnekas. Todennäköisesti vähän molempia.

Esimerkiksi nykyinen johtoryhmäni on täynnä äärimmäisen sitoutuneita ja tunnollisia ihmisiä, jotka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. He ovat oikealla tavalla kunnianhimoisia ja rohkeita. He osaavat heittäytyä kanssani mitä syvällisimpiin keskusteluihin haastavistakin aiheista. Heidän kanssaan saavutan helposti sen työn upeimman tilan eli flown. Se on se tunne kun ajantaju katoaa ja hyvä olo tekemisestä valtaa mielen. Silloin minulla on unelmien työpäivä.

maanantai 28. elokuuta 2017

Avoimuutta, yhteistä tekemistä ja vastuunottoa


Partio on yksi parhaita juttuja elämässäni. Ilman partiota en olisi koskaan uskaltanut tai edes osannut unelmoida työstä johtajana. Partiossa ovat syntyneet myös tärkeimmät arvoni johtamisessa: yhdessä tekeminen, ilo ja innostus sekä toisten arvostaminen.

Vietin viime viikonlopun Evolla metsässä 2000 muun partiolaisen kanssa. Suurin osa heistä oli minua huomattavasti nuorempia johtajia. Heitä, joiden varassa suomalainen työhyvinvointi ja menestys on tulevina vuosikymmeninä. Suomen Partiolaisten Johtajatulet järjestettiin nyt toista kertaa ja tapahtuma ylitti kaikki odotukset.

Rankkasadekaan ei haitannut, kun innokas kuulijajoukko kuunteli Suomen yrityselämän, järjestöjen ja julkisen sektorin huippujohtajia ja asiantuntijoita. Repusta kaivettiin vain lisää sadevaatteita. Sade taukosi välillä, mutta puhe ei. Isolla lavalla Nokian hallituksen puheenjohtaja, yrittäjä Risto Siilasmaa neuvoi puhumaan ihmisille tavoitteista, ei mittareista. Rovion Peter Vesterbacka kehotti johtajia luomaan ympäristön, jossa uskalletaan tehdä ja tehdään. Yhdysvaltain entinen Suomen suurlähettiläs Bruce Oreck vannotti olemaan ainutlaatuinen, ei muita erinomaisempi. Hän uskoo myös optimismiin ja totta tosiaan, huomautti meille suomalaisille, ettei kielestämme löydy omaa sanaa optimismille. Vain lainasanoja!

Viikonloppuna vahvistui oma optimismini, ihan kaikilla maailman kielillä. Sadassa (!) työpajassa pohdittiin parempaa johtajuutta, kovaa osaamista, tulevaisuuden tekemistä, eettistä johtajuutta sekä vapaaehtoisten johtajuutta fasilitaattoreina mm. Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola, Ilmarisen toimitusjohtaja Timo Ritakallio, Maanpuolustuskorkeakoulun rehtori Ilkka Korkiamäki, Perheyritysten liiton toimitusjohtaja Leena Mörttinen, Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen, Koneen toimitusjohtaja Panu Routila, Suomen Kuvalehden toimittaja Salla Vuorikoski ja monta muuta yhteensä siis sata alansa huippuosaajaa. En itse asiassa koskaan missään ole tavannut yhtä vaikuttavaa kattausta suomalaista johtamisosaamista.

Itse vedin työpajan arvoristiriidoista työelämässä. Mistä arvoristiriidat tunnistaa ja miten niitä voi käsitellä. Yhdessä parinkymmenen osallistujan kanssa loimme portaat sille, miten asioita voi työyhteisössä lähestyä. Olennaista on avoin asioiden esille ottaminen, yhteinen tunnistaminen ja tunnustaminen, asioista sopiminen ja seuranta. Näin siis terveessä työyhteisössä. Muunlaisiakin tilanteita on, eikä niihin ole yhtä oikeaa ratkaisua. Tärkeintä on puhuminen.

Vaikka esiintyjäkunta johtajatulilla oli vaikuttava, vaikuttavinta olivat kuitenkin itse partiolaiset. En kuullut kenenkään tosissaan valittavan runsaista sateista tai teltassa yöllä lähes pakkasrajaan laskeneesta lämpötilasta. Hommat hoidettiin yhdessä ja talkootehtävä-laput loppuivat kesken jo heti ensimmäisenä iltana. Vessasta ei ollut kertaakaan paperi loppu, ruokaa riitti kaikille ja jonoissa oli hauskaa jutella vieraidenkin ihmisten kanssa. Johtajatulilla kohtasi runsaasti sellaista asennetta, jota toivoisin tapaavani aina vaan useammin suomalaisessa työelämässä. Avoimuutta, yhteistä tekemistä, vastuunottamista ja välittämistä. Järjestäjät osoittivat suunnatonta rohkeutta. Kaikki eivät suinkaan olleet kokeneita tuhansien ihmisten tapahtumatuottajia. On hienoa jos harrastuksessa ja työssä voi jatkuvasti oppia uutta. Maailma muuttuu koko ajan niin nopeasti ettei kukaan meistä ole koskaan täysin valmis.

Aloitin viikonlopun jälkeisen työviikon maanantaiaamuna virastomme johtoryhmän kokouksella. Ensimmäiset kymmenen minuuttia yhteisestä ajastamme käytin viikonlopun kokemuksistani kertomiseen. Pointtina ei kuitenkaan ollut kertoa pelkästään kuinka hieno viikonloppu minulla oli, vaan saada rekrtoinnistammekin vastaavat johtajat muistamaan vapaaehtoistyössä kertyneen kokemuksen merkitys. Partiossa (ja varmasti monissa muissakin harrastuksissa) kertyy runsaasti rautaista osaamista, joka ei perinteisessä ansioluettelossa välttämättä näy. Siksi on tärkeää arvioida osaamista laajemminkin. Ja tulevaisuuden johtaminen on turvattu Johtajatulilla. Kahden vuoden päästä uudelleen.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Onnea suomalainen yrittäjä!


Tänään vietetään 20. valtakunnallista yrittäjän päivää. Päivän tarkoituksena on kasvattaa yrittäjyyden arvostusta ja lisätä tietoisuutta yrittäjyydestä.

Olen aina tehnyt työtä yrittäjyyden puolesta, niin virkamiehenä kuin luottamushenkilönäkin. Ystäväpiiriini kuuluu useita yrittäjiä. Ja olenpa kokeillut itsekin yrittämistä. Tiedän, että se ei ole helppoa. Ei millään mittarilla mitattuna.

Aluehallintoviraston asiakkaina on runsaasti yrittäjiä ja yrityksiä. Me ohjaamme, neuvomme, luvitamme ja valvomme. Olemme usein täällä avissa keskustelleet siitä, onko työmme rajoittamista vai mahdollistamista. Näen itse, että lainsäädäntö antaa raamit tai rajoitteet ja me lupia myöntämällä mahdollistamme. Kun lupaehdot on täytetty, saa antaa palaa.

Lupa tekee yrittämisen turvalliseksi. Kun lupaehdot on täytetty ja sääntöjä noudatetaan, voi suomessa keskittyä itse yritystoimintaan. Viranomaisten mielivaltaa ei tarvitse pelätä kun pelaa yhteisillä pelisäännöillä.

Pelisäännöt tekevät pelistä myös reilun. Valvonnalla varmistamme, että kilpailu on neutraalia ja kaikki voivat toimia samalla viivalla. Sääntöjen rikkominen ei ole epäreilua viranomaisia kohtaan vaan siitä kärsivät asiakkaat ja rehellisesti toimivat kilpailijat.

Toki meillä virkamiehillä on paljon opittavaakin. Erityisesti siinä, miten kohtaamme asiakkaamme. Toisin kuin yritysten, meidän ei tarvitse kilpailla asiakkaista. Palveluitamme on pakko käyttää, vaikka ne olisivat kuinka huonoja tai hitaita. Yritykselle jokainen asiakastapahtuma on menestyksen mittari.

Minulle ei kuitenkaan ole yhdentekevää, millaisena virastomme palvelu koetaan. Haluan, että asiakkaittemme kokemukset ovat myönteisiä ja työmme vaikuttavaa. Haluan omalta osaltani olla tekemässä yrittämisestä Suomessa ehkä pikkaisen helpompaa tai ainakin vaivattomampaa. Siksi haluan mm. purkaa normeja, vähentää päällekkäisyyksiä, nopeuttaa käsittelyaikoja, digitalisoida palveluja jne.

Yritykset ovat suomalaisen yhteiskunnan verisuonisto, jossa kansantalouden elinvoima virtaa. On meidän kaikkien yhteinen asia pitää huolta yritysten toimintaympäristöstä ja hyvinvoinnista. Yritykset tarjoavat meille työtä ja hyvinvointia. Yrittämisen motiivit ovat monenlaiset. Mutta lopputulokset hyödyttävät meistä jokaista.

Eläköön suomalainen työ! Yrittäjä on päivänsä ansainnut.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

VALTATAISTELUA JA TURHIA KOKOUKSIA


Okei, myönnetään. Otsikko on aika raflaava ja hieman kärjistetty. Mutta en ole voinut välttyä tuon suuntaisilta ajatuksilta istuessani kevään aikana kymmenissä aluehallintouudistuksen kokouksissa.
Itse teen tällä hetkellä töitä lähinnä valtion aluehallinnon uudistamisen parissa. Valtioneuvosto on asettanut uudistuksen tavoitteeksi muodostaa kuuden nykyisen aluehallintoviraston sijaan yksi monialainen valtakunnallisesti toimiva virasto, jolla on vahva läsnäolo alueilla. Palvelutoiminnassa on tavoitteena vahva asiakaslähtöisyys ja palvelujen digitalisointi. Samalla arvioidaan keskusvirastojen ja nykyisen aluehallinnon välinen työnjako sekä tehdään ehdotukset työn organisoimiseksi.
Uuden maakuntahallinnon rakentamisesta on vahvasti välittynyt kuva, että nyt jaetaan valtaa. Sama piirre on myös valtion aluehallinnon uudistamisessa. Asiantuntijat ovat tehneet useita erinomaisia selvityksiä erilaisista organisointivaihtoehdoista. Samoista selvityksistä tehdään kuitenkin täysin vastakkaisia johtopäätöksiä riippuen siitä, mistä suunnasta uudistusta katsoo. Osa sektoriministeriöistä katsoo asioita syvältä substanssiasiantuntijuuden näkökulmasta ja osa nykyisten aluehallintovirastojen lailla poikkihallinnollisuuden mahdollisuuksien ja monimuotoisen asiakkuuden näkökulmasta.
On todella harmillista, ettei hallitus ole selkeämmin osoittanut suuntaa uudelle virastorakenteelle. Me asiantuntijat voimme istua kokouksia hamaan tulevaisuuteen saakka, emmekä pysty vakuuttamaan toisiamme eri ratkaisujen paremmuudesta. Sekä sektorilähtöisyys että poikkihallinnollisuus voidaan molemmat perustella paremmaksi ratkaisuksi riippuen näkökulmasta. Ratkaisun tekemiseksi on astuttava askel vielä kauemmaksi ja katsottava etäämmältä.
Muun muassa OECD on kritisoinut maaraporteissaan Suomen julkisen hallinnon siiloutumista. Omassa työssämme näemme sen joka päivä. Ratkaisuksi on tarjottu uudenlaista yhdessä tekemistä ja sähköisiä asiakasportaaleja. Sori vaan, itse en laskisi noiden tekijöiden varaan. Uudenlainen yhdessä tekeminen vaatii uudenlaiset rakenteet. Sähköiset portaalit ovat väline.
Tavoitteena on syvällinen toimintakulttuurimuutos, joka ei ole mahdollinen vanhoissa sektorilähtöisissä rakenteissa. Rakenteiden ja johtamisen on tuettava uudenlaista toimintaa. Siiloissa on vaikea nähdä eri osasten suhdetta toisiinsa ja kokonaisuus hämärtyy. Aluehallintovirastojen käynnistämässä normienpurkuhankkeessa on selkeästi käynyt ilmi, että substanssinäkökulmasta jokainen normi näyttää tärkeimmältä. Asiakasrajapinnasta katsottuna pelkällä maalaisjärjellä pystyy näkemään, mikä asia on tärkeämpi kuin toinen.
Nyt pitäisi olla rohkeutta katsoa asioita riittävän kaukaa. Pitäisi olla myös rohkeutta johtaa. Niin kauan kuin kuvitellaan, että muutos syntyy kymmenissä laaja-alaisissa työryhmissä, saadaan aikaan vain paperia ja turhautumista. Hallituksen on annettava suunta ja johtaminen vastuutettava.  Ja sitten muutos pitää vain tehdä. Ei se sen kummempaa ole.