Talvisodan päättymisen kirkkotilaisuus 13.3.2016 Järvenpäässä

Päivälleen 76 vuotta sitten aseet vaikenivat talvisodan päättymisen merkiksi. Takana oli uuvuttava talvisota, jonka Neuvostoliiton aloitti 105 päivää aiemmin ilman sodanjulistusta. Kolme kuukautta pieni Suomi jaksoi urhoollisesti taistella suurta Neuvostoliittoa vastaan, mutta sota vaati raskaat menetykset 26 600 kaatuneella. Tämän lisäksi lähes tuhat siviiliä kaatui Neuvostoliiton pommituksissa ja Moskovan rauhassa menetimme 13 prosenttia maamme pinta-alasta, toiseksi suurimman kaupunkimme Viipurin sekä 430 000 kansalaistamme joutui etsimään uuden asuinpaikan.

Talvisotaa voidaan tarkastella vain noiden murheellisten lukujen valossa, sen aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ja aineelliset tappiot olivat valtavat. Toisin kuin urheilussa, sodassa on harvoin kuitenkaan vain voittajia tai häviäjiä. Talvisota osoitti kuitenkin meille suomalaisille, että pystymme pienenä kansakuntana taistelemaan isoa suurvaltaa vastaan, sillä kansakuntamme oli yhtenäinen. Neuvostoliitto oletti lyövänsä kansalaissodassa kahtia jakautuneen maan helposti, mutta toisin kävi. Ulkoisen uhan edessä sisäpoliittiset erimielisyydet jäivät toissijaisiksi asioiksi ja Suomi nousi yhtenäisenä rintamana puolustamaan meille tärkeää isänmaatamme.

Talvisota merkitsee meille suomalaisille käännekohtaa historiassamme, sillä se vaati itsenäisyyttämme vaarantavan uhan torjuntaa vain vähäisen ulkomaisen avun turvin, käytännössä täysin omin voimin. Suomen tarinaa ei voi ymmärtää tuntematta talvi- ja jatkosodan tapahtumia. Puhutaan talvisodan ihmeestä ja sillä on suuri merkitys kansallisessa identiteetissämme. Sodastakin selvisimme lopulta ehjänä ja säilytimme meille tärkeimmän, itsenäisyytemme. Yhtenäinen Suomi kesti myös jatkosodan ja sen jälkeen käydyn Lapin sodan.

Kuvatessa Suomen tilaa 76 vuotta sitten, ei voi välttyä ajattelemasta samankaltaisuutta kotimaamme nykytilan kanssa – sisäpoliittisesti meillä on useita kiperiä ongelmia ratkaistavana, mistä olemme sisäisesti eri mieltä ja ulkopolitiikassa Venäjä muodostaa kohonnutta uhkaa naapurimailleen. Maahanmuutto on ollut myös yksi yhteiskuntamme kannalta keskeinen aihe viimeisen kuluneen puolen vuoden aikana. Yhteiskuntamme on kuitenkin sikäli muuttunut, että elämme entistä keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa ja olemme mukana turvallisuutta ja puolustusta koskevassa kansainvälisessä yhteistyössä.

Kaiken tämän jälkeen Suomi pystyi nousemaan. Tänä päivänä tämän hetken ongelmista huolimatta Suomi on osa vaurainta Eurooppaa. Eurooppa puolestaan on osa vaurainta maailmaa. Sotien jälkeen isämme ja äitimme jälleenrakensivat suursodan moukaroimasta Suomesta entistä ehomman ja veivät työllään kansakuntamme rikkaimpien joukkoon. Kansa, joka kärsi sodasta lukemattomilla eri tavoilla, eheytyi vapauden, demokratian, yksilön oikeuksien ja esimerkiksi naisten oikeuksien vahvistamisen maailmanlaajuiseksi esikuvaksi. Voimme tänään olla ylpeitä maailman korkeatasoisimmasta opetuksesta, puhumattakaan esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuoltomme laadusta. On totta, että tämän hetken taloudelliset säästöt koettelevat hyvinvointimme rakenteita, mutta niistäkin huolimatta olemme monella tavalla etuoikeutettuja.

Kansakuntamme se osa, joka kärsi ja teki työtä, koki pohjattomilta tuntuvat menetykset kotonaan tai lähipiirissään isänmaalle annettujen uhrien muodossa. Tuo sama joukko lähetti 80 000 lastaan naapurimaihin turvaan ja asutti neljäsataa tuhatta karjalaista koteihinsa. Me suomalaiset muistamme hyvin miksi sota on suurin onnettomuus, mihin ihminen tai kansa voi joutua. Suomessa monet perheet joutuivat luopumaan jäsenistään kaatuneina tai sodan kauheuden rikkomina ja murtamina. Osa menetyksistä koettiin rikkoutuneina perheinä - sotalapsista kaikkiaan 15 500 jäi pysyvästi uuteen kotimaahansa. 

Kansakuntamme siis ymmärtää hyvin miksi hädässä on autettava, miksi tarvitsijalle on tarjottava.

Viime aikojen keskustelussa kuulee usein sanottavan että, autetaan ensin omiamme ja katsotaan sitten muita. Jos tällä tarkoitettaan, että suojataan omiamme ja suojataan vaurautemme eli kykymme tehdä hyvää myös muille – olen samaa mieltä. Mutta jos tällä tarkoitetaan, että autetaan omiamme ja jätetään muut avutta – en voisi olla voimakkaammin toista mieltä. On meidän vuoromme auttaa.

Itsenäisen Suomen valmistautuessa kohta koittaviin 100 -vuotisjuhliinsa, olemme tilanteessa jota joudumme pohtimaan ristiriitaisin tuntein. Pelko on saapunut Eurooppaan, Pohjolaan ja Suomeen. Pelko on tullut taloudellisena ahdinkona, huolena tulevaisuudesta. Pelko on tullut huolena ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttamasta vesikadosta. Pelko on tullut sotina Euroopassa ja Euroopan lähialueella.

Tilanne Euroopassa on muuttunut nopeasti. Vielä vuoden 2003 Europan Unionin turvallisuusstrategian johdannossa todetaan, että ”Eurooppa ei ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa. Euroopan historiassa on 1900-luvun alkupuoliskon väkivaltaisen kauden jälkeen seurannut ennen kokematon rauhan ja vaurauden aika”. Ajat ovat nyt todella toiset. Turvallisuuden tilalle on astunut pelko.

Pelon seurauksena Suomeemme on saapunut turvapaikanhakijoita. Pelko on vaarallinen asia. Pelkääjä tarttuu aseeseen ja hyökkää silloin kun pitäisi rakentaa rauhaa. Ainoa asia, joka on vielä pahempaa kuin 100 viatonta uhria Pariisin kaduilla on 1000 viatonta uhria sotatantereiden väistämättöminä siviiliuhreina. Viattoman siviiliuhrin isä, äiti, puoliso, veli tai sisko radikalisoituu vihassaan viattoman uhrin vuoksi.

Kehityksemme on entistä enemmän kytköksissä muihin maihin ja myös turvallisuuteen liittyvät haasteet ovat moniulotteisempia ja kiinteästi sidoksissa toisiinsa. Näin ollen vain osallistumalla kansainväliseen yhteistyöhön ja olemalla aktiivisia siinä, voimme vastata tuleviin haasteisiin.  On myös muistettava, että kuluneen 76 vuoden aikana suomalainen identiteettimme on kasvanut ja vahvistunut siitä mitä se oli aikana ennen talvisotaa. Ei ole siis pienintäkään epäilystä, etteikö Suomi olisi tarvittaessa edelleenkin yhtenäinen kansakunta, joka pienenä valtiona puolustaa itseään suurempia vastaan, mikäli oma itsenäisyys on uhattuna.  

Talvisodan päättymistä ajatellessa on suurimpana mielessä kiitollisuus. Syvä kiitollisuus niitä kaikkia maatamme puolustaneita ja sen uudelleen rakentaneita kohtaan. Heidän työnsä pohjalle on ollut hyvä rakentaa suomalaista hyvinvointivaltiota ja tänäkin päivänä yhteiskuntamme on vapaa ja hyvinvoiva. Talvisodassa maatamme puolustaneita miehiä ja naisia on vielä kourallinen elossa. On meidän jälkipolvien tehtävänä huolehtia, että he saavat elää elämänsä iltaan asti arvokkaasti. Me emme tule unohtamaan heidän tekemiään suuria palveluksia isänmaallemme. Voimme suunnata kiitollisina kohti tulevaisuutta.