Onnea suomalainen yrittäjä!

Tänään vietetään 20. valtakunnallista yrittäjän päivää. Päivän tarkoituksena on kasvattaa yrittäjyyden arvostusta ja lisätä tietoisuutta yrittäjyydestä.

Olen aina tehnyt työtä yrittäjyyden puolesta, niin virkamiehenä kuin luottamushenkilönäkin. Ystäväpiiriini kuuluu useita yrittäjiä. Ja olenpa kokeillut itsekin yrittämistä. Tiedän, että se ei ole helppoa. Ei millään mittarilla mitattuna.

Aluehallintoviraston asiakkaina on runsaasti yrittäjiä ja yrityksiä. Me ohjaamme, neuvomme, luvitamme ja valvomme. Olemme usein täällä avissa keskustelleet siitä, onko työmme rajoittamista vai mahdollistamista. Näen itse, että lainsäädäntö antaa raamit tai rajoitteet ja me lupia myöntämällä mahdollistamme. Kun lupaehdot on täytetty, saa antaa palaa.

Lupa tekee yrittämisen turvalliseksi. Kun lupaehdot on täytetty ja sääntöjä noudatetaan, voi suomessa keskittyä itse yritystoimintaan. Viranomaisten mielivaltaa ei tarvitse pelätä kun pelaa yhteisillä pelisäännöillä.

Pelisäännöt tekevät pelistä myös reilun. Valvonnalla varmistamme, että kilpailu on neutraalia ja kaikki voivat toimia samalla viivalla. Sääntöjen rikkominen ei ole epäreilua viranomaisia kohtaan vaan siitä kärsivät asiakkaat ja rehellisesti toimivat kilpailijat.

Toki meillä virkamiehillä on paljon opittavaakin. Erityisesti siinä, miten kohtaamme asiakkaamme. Toisin kuin yritysten, meidän ei tarvitse kilpailla asiakkaista. Palveluitamme on pakko käyttää, vaikka ne olisivat kuinka huonoja tai hitaita. Yritykselle jokainen asiakastapahtuma on menestyksen mittari.

Minulle ei kuitenkaan ole yhdentekevää, millaisena virastomme palvelu koetaan. Haluan, että asiakkaittemme kokemukset ovat myönteisiä ja työmme vaikuttavaa. Haluan omalta osaltani olla tekemässä yrittämisestä Suomessa ehkä pikkaisen helpompaa tai ainakin vaivattomampaa. Siksi haluan mm. purkaa normeja, vähentää päällekkäisyyksiä, nopeuttaa käsittelyaikoja, digitalisoida palveluja jne.

Yritykset ovat suomalaisen yhteiskunnan verisuonisto, jossa kansantalouden elinvoima virtaa. On meidän kaikkien yhteinen asia pitää huolta yritysten toimintaympäristöstä ja hyvinvoinnista. Yritykset tarjoavat meille työtä ja hyvinvointia. Yrittämisen motiivit ovat monenlaiset. Mutta lopputulokset hyödyttävät meistä jokaista.

Eläköön suomalainen työ! Yrittäjä on päivänsä ansainnut.

VALTATAISTELUA JA TURHIA KOKOUKSIA

Okei, myönnetään. Otsikko on aika raflaava ja hieman kärjistetty. Mutta en ole voinut välttyä tuon suuntaisilta ajatuksilta istuessani kevään aikana kymmenissä aluehallintouudistuksen kokouksissa.

Itse teen tällä hetkellä töitä lähinnä valtion aluehallinnon uudistamisen parissa. Valtioneuvosto on asettanut uudistuksen tavoitteeksi muodostaa kuuden nykyisen aluehallintoviraston sijaan yksi monialainen valtakunnallisesti toimiva virasto, jolla on vahva läsnäolo alueilla. Palvelutoiminnassa on tavoitteena vahva asiakaslähtöisyys ja palvelujen digitalisointi. Samalla arvioidaan keskusvirastojen ja nykyisen aluehallinnon välinen työnjako sekä tehdään ehdotukset työn organisoimiseksi.

Uuden maakuntahallinnon rakentamisesta on vahvasti välittynyt kuva, että nyt jaetaan valtaa. Sama piirre on myös valtion aluehallinnon uudistamisessa. Asiantuntijat ovat tehneet useita erinomaisia selvityksiä erilaisista organisointivaihtoehdoista. Samoista selvityksistä tehdään kuitenkin täysin vastakkaisia johtopäätöksiä riippuen siitä, mistä suunnasta uudistusta katsoo. Osa sektoriministeriöistä katsoo asioita syvältä substanssiasiantuntijuuden näkökulmasta ja osa nykyisten aluehallintovirastojen lailla poikkihallinnollisuuden mahdollisuuksien ja monimuotoisen asiakkuuden näkökulmasta.

On todella harmillista, ettei hallitus ole selkeämmin osoittanut suuntaa uudelle virastorakenteelle. Me asiantuntijat voimme istua kokouksia hamaan tulevaisuuteen saakka, emmekä pysty vakuuttamaan toisiamme eri ratkaisujen paremmuudesta. Sekä sektorilähtöisyys että poikkihallinnollisuus voidaan molemmat perustella paremmaksi ratkaisuksi riippuen näkökulmasta. Ratkaisun tekemiseksi on astuttava askel vielä kauemmaksi ja katsottava etäämmältä.

Muun muassa OECD on kritisoinut maaraporteissaan Suomen julkisen hallinnon siiloutumista. Omassa työssämme näemme sen joka päivä. Ratkaisuksi on tarjottu uudenlaista yhdessä tekemistä ja sähköisiä asiakasportaaleja. Sori vaan, itse en laskisi noiden tekijöiden varaan. Uudenlainen yhdessä tekeminen vaatii uudenlaiset rakenteet. Sähköiset portaalit ovat väline.

Tavoitteena on syvällinen toimintakulttuurimuutos, joka ei ole mahdollinen vanhoissa sektorilähtöisissä rakenteissa. Rakenteiden ja johtamisen on tuettava uudenlaista toimintaa. Siiloissa on vaikea nähdä eri osasten suhdetta toisiinsa ja kokonaisuus hämärtyy. Aluehallintovirastojen käynnistämässä normienpurkuhankkeessa on selkeästi käynyt ilmi, että substanssinäkökulmasta jokainen normi näyttää tärkeimmältä. Asiakasrajapinnasta katsottuna pelkällä maalaisjärjellä pystyy näkemään, mikä asia on tärkeämpi kuin toinen.

Nyt pitäisi olla rohkeutta katsoa asioita riittävän kaukaa. Pitäisi olla myös rohkeutta johtaa. Niin kauan kuin kuvitellaan, että muutos syntyy kymmenissä laaja-alaisissa työryhmissä, saadaan aikaan vain paperia ja turhautumista. Hallituksen on annettava suunta ja johtaminen vastuutettava.  Ja sitten muutos pitää vain tehdä. Ei se sen kummempaa ole.

Ympäristöluvitus valtakunnalliseen aluehallintovirastoon (HS Mielipide 29.3.2016)

Sote-uudistus ja maakuntien roolin vahvistaminen pyöräyttivät käyntiin laajan hallintoremontin, jossa kaikki pyörät pyörivät yhtä aikaa. Yksi paljon keskustelua aiheuttaneista valtion aluehallinnon tehtävistä on ympäristöluvitus ja –valvonta. Ympäristöministeriön, valtiovarainministeriön, maakuntaliittojen sekä ELYjen ja AVIen muodostama työryhmä yritti löytää yhteistä näkemystä tehtävien uudelleen organisoimiseksi. Näkemykset olivat kuitenkin kaukana toisistaan. 

Selvityshenkilö Lauri Tarasti esitti ELYjen ympäristönsuojelua, ympäristönvaikutusten arviointia sekä ympäristövalvontaa sekä luonnonsuojelua, vesilainvalvontaa sekä ympäristöministeriön hallinnonalan vesien ja merenhoitoa koskevien tehtävien kokoamista yhteen aluehallintovirastoissa olevien ympäristölupatehtävien kanssa. Ne olisivat selkeästi valtion tehtäviä. ELYissä on ollut vallalla halu keskittää tehtävät maakuntiin. Viimeksi oman ehdotuksensa teki Elinkeinoelämän Keskusliitto EK, joka esitti uuden Teollisuus- ja turvallisuusviraston perustamista teollisuuden investointeja käsitteleväksi uudeksi keskusvirastoksi. 

EK haluaa keskittää ja nopeuttaa teollisuuden investointien käsittelyä, yhtenäistää luparatkaisuja sekä lisätä asiantuntemusta ja toimijoiden yhdenvertaisuutta. Tavoitteet ovat kannatettavia, joskaan ne eivät koske vain teollisuutta vaan kaikkea yritystoimintaa ja investointeja. Uuden keskusviraston muodostaminen ympäristöasioille käynnistäisi ketjureaktion, jossa vähitellen kaikki ministeriöt vetäisivät toimintansa siiloihin. Tämä olisi asiakasnäkökulmasta askel väärään suuntaan. Uusia sektorikohtaisia keskusvirastoja ei tule perustaa eikä entisiä kasvattaa. Ministeriöiden tulisi luoda nykyistä paremmat edellytykset asiakaslähtöiselle poikkihallinnolliselle toiminnalle.

Kaikkein järkevintä olisi koota kuusi aluehallintovirastoa yhdeksi valtakunnalliseksi virastoksi. Virastolle voidaan antaa myös uusia tehtäviä kuten kemikaaliturvallisuuslain mukaiset TUKESnkemikaalien käytön ja varastoinnin lupa-asiat sekä niiden valvonta. Avien yhdistäminen yhdeksi virastoksi mahdollistaisi resurssien tehokkaamman käytön, töiden tasaisemman jakamisen sekä valtakunnallisesti yhdenmukaisen lainsäädännön tulkinnan. Nykyinen verkosto luo valmiin pohjan toimivalle koko maan kattavalle toimipaikkaverkostolle, joka on tarpeen myös tulevaisuudessa. Useat aluehallintovirastojen tehtävät vaativat alueellista läsnäoloa ja valtakunnallisesti harvalukuiset asiantuntijat ovat tällä hetkellä eri puolella Suomea. Toimintoja ei voitaisi uudessa keskusvirastossakaan fyysisesti keskittää vaan sille pitäisi luoda alueorganisaatio. Ja koska asiantuntijoita on niin vähän, ei sitä voida myöskään pirstoa 18 maakuntaan.

Kriiseihin on varauduttu

Monen suomalaisen mielessä on varmasti käynyt kysymys, mitä jos Brysselin tapahtumat olisivat käyneet Suomessa. Onko suomalainen yhteiskunta varautunut terrorismiin ja muihin vakaviin kriiseihin? Puolustusvoimat toimii näkyvästi, mutta miten siviiliyhteiskunta on varautunut? Miten toimii poliisi tai pelastuslaitos? Entä sairaalat? Osataanko kotikunnassani toimia kun kaikki on kaaoksessa?

Maanpuolustuksen rinnalla merkittävä varautumisen käsite on kokonaisturvallisuus. Aluehallintovirastoilla on merkittävä rooli kokonaisturvallisuuden kentässä. Lainsäädäntö ei riittävän selkeästi määrittele aluehallintovirastojen toimivaltaa varautumisessa, vaikka antaakin niille runsaasti tehtäviä ja vastuita. Tähän kiinnitti viimeksi huomiota muun muassa hallintotieteiden tohtori Juhani Kivelä helmikuussa julkaistussa väitöskirjassa koskien häiriötilanteisiin varautumista. Lainsäädännön puutteista huolimatta aluehallintovirastot hoitavat merkittäviä tehtäviä kansallisessa varautumisessa.

Aluehallintovirastojen johdolla toimivat alueelliset valmiustoimikunnat, jotka luovat yhteistyöfoorumin kuntien, pelastuslaitosten, poliisin, rajaviranomaisten, puolustusvoimien, järjestöjen ja elinkeinoelämän yhteistyölle. Tämän yhteistyön merkitys on keskeinen kriisien koittaessa. Verkostot on luotava normaalioloissa, jotta ne toimivat häiriötilanteissa.

Aluehallintovirastot järjestävät vuosittain alueellisia valmiusharjoituksia. Etelä-Suomen aluehallintovirasto järjesti viime vuonna Etelä-Karjalassa valmiusharjoituksen koskien laajamittaista maahanmuuttoa. Vuosi sitten päätetty teema osoittautui syksyllä erittäin ajankohtaiseksi. Uudellamaalla harjoitellaan tänä vuonna yhteistoimintaa terrorismin uhkatilanteessa. Pelottavan ajankohtainen aihe tuokin jo viime vuonna ennen Pariisin tapahtumia valittu aihe. Lisäksi kunnille järjestetään lukuisia muita pienempiä harjoituksia mm. viranomaisverkon käytöstä.

Aluehallintovirastot järjestävät alueellisia maanpuolustuskursseja yhteistyössä puolustusvoimien kanssa. Kurssien painopiste on kokonaisturvallisuudessa. Kurssilla herättelemme organisaatioita huolehtimaan omasta varautumisestaan. Etelä-Suomen aluehallintovirasto järjestää vuosittain kuusi peruskurssia, joille osallistuu yli 700 kuntien, valtion, järjestöjen ja elinkeinoelämän vaikuttajaa. Lisäksi järjestetään jatkokursseja ja erikoiskursseja mm. teollisuudelle.

Aluehallintovirastojen ylijohtajat toimivat puheenjohtajina vapaaehtoisen maanpuolustuksen alueellisissa neuvottelukunnissa. Etelä-Suomen neuvottelukunta on tänä vuonna päättänyt tunnistaa entistä paremmin häiriötilanteet, joissa järjestöjen apua tarvitaan. Vastaavasti kartoitetaan järjestöjen valmiudet, katvealueet sekä koulutustarpeet. Selvityksen perusteella täsmennetään koulutuksen suunnittelua. Oli kriisi mikä tahansa, järjestöjen rooli tulee olemaan merkittävä.

Aluehallintovirastoja tarvitaan toimijana kokonaisturvallisuuden kentässä. Aluehallintovirastojen uudessa tulossopimuksessa vuosille 2016-2018 on virastoille annettu tehtäväksi laatia sisäisen turvallisuuden toteuttamisohjelma alueilla. Valtion tasolla suunnittelua tehdään sisäisen turvallisuuden ja puolustuspolitiikan siiloissa. Alueilla eri näkökulmat yhteensovitetaan.

Käynnissä olevaa kansallista alueuudistusta tehdään lähtökohtana sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämistarpeet. Rakenteiden muuttuminen vaikuttaa kuitenkin myös varautumiseen. Maakuntahallinnon vahvistumisesta huolimatta valtiolle jää vastuuta myös alueellisessa varautumisessa. Tämä tehtävä on uudessa lainsäädännössä nykyistä selkeämmin vastuutettava.

Talvisodan päättymisen kirkkotilaisuus 13.3.2016 Järvenpäässä

Päivälleen 76 vuotta sitten aseet vaikenivat talvisodan päättymisen merkiksi. Takana oli uuvuttava talvisota, jonka Neuvostoliiton aloitti 105 päivää aiemmin ilman sodanjulistusta. Kolme kuukautta pieni Suomi jaksoi urhoollisesti taistella suurta Neuvostoliittoa vastaan, mutta sota vaati raskaat menetykset 26 600 kaatuneella. Tämän lisäksi lähes tuhat siviiliä kaatui Neuvostoliiton pommituksissa ja Moskovan rauhassa menetimme 13 prosenttia maamme pinta-alasta, toiseksi suurimman kaupunkimme Viipurin sekä 430 000 kansalaistamme joutui etsimään uuden asuinpaikan.

Talvisotaa voidaan tarkastella vain noiden murheellisten lukujen valossa, sen aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ja aineelliset tappiot olivat valtavat. Toisin kuin urheilussa, sodassa on harvoin kuitenkaan vain voittajia tai häviäjiä. Talvisota osoitti kuitenkin meille suomalaisille, että pystymme pienenä kansakuntana taistelemaan isoa suurvaltaa vastaan, sillä kansakuntamme oli yhtenäinen. Neuvostoliitto oletti lyövänsä kansalaissodassa kahtia jakautuneen maan helposti, mutta toisin kävi. Ulkoisen uhan edessä sisäpoliittiset erimielisyydet jäivät toissijaisiksi asioiksi ja Suomi nousi yhtenäisenä rintamana puolustamaan meille tärkeää isänmaatamme.

Talvisota merkitsee meille suomalaisille käännekohtaa historiassamme, sillä se vaati itsenäisyyttämme vaarantavan uhan torjuntaa vain vähäisen ulkomaisen avun turvin, käytännössä täysin omin voimin. Suomen tarinaa ei voi ymmärtää tuntematta talvi- ja jatkosodan tapahtumia. Puhutaan talvisodan ihmeestä ja sillä on suuri merkitys kansallisessa identiteetissämme. Sodastakin selvisimme lopulta ehjänä ja säilytimme meille tärkeimmän, itsenäisyytemme. Yhtenäinen Suomi kesti myös jatkosodan ja sen jälkeen käydyn Lapin sodan.

Kuvatessa Suomen tilaa 76 vuotta sitten, ei voi välttyä ajattelemasta samankaltaisuutta kotimaamme nykytilan kanssa – sisäpoliittisesti meillä on useita kiperiä ongelmia ratkaistavana, mistä olemme sisäisesti eri mieltä ja ulkopolitiikassa Venäjä muodostaa kohonnutta uhkaa naapurimailleen. Maahanmuutto on ollut myös yksi yhteiskuntamme kannalta keskeinen aihe viimeisen kuluneen puolen vuoden aikana. Yhteiskuntamme on kuitenkin sikäli muuttunut, että elämme entistä keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa ja olemme mukana turvallisuutta ja puolustusta koskevassa kansainvälisessä yhteistyössä.

Kaiken tämän jälkeen Suomi pystyi nousemaan. Tänä päivänä tämän hetken ongelmista huolimatta Suomi on osa vaurainta Eurooppaa. Eurooppa puolestaan on osa vaurainta maailmaa. Sotien jälkeen isämme ja äitimme jälleenrakensivat suursodan moukaroimasta Suomesta entistä ehomman ja veivät työllään kansakuntamme rikkaimpien joukkoon. Kansa, joka kärsi sodasta lukemattomilla eri tavoilla, eheytyi vapauden, demokratian, yksilön oikeuksien ja esimerkiksi naisten oikeuksien vahvistamisen maailmanlaajuiseksi esikuvaksi. Voimme tänään olla ylpeitä maailman korkeatasoisimmasta opetuksesta, puhumattakaan esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuoltomme laadusta. On totta, että tämän hetken taloudelliset säästöt koettelevat hyvinvointimme rakenteita, mutta niistäkin huolimatta olemme monella tavalla etuoikeutettuja.

Kansakuntamme se osa, joka kärsi ja teki työtä, koki pohjattomilta tuntuvat menetykset kotonaan tai lähipiirissään isänmaalle annettujen uhrien muodossa. Tuo sama joukko lähetti 80 000 lastaan naapurimaihin turvaan ja asutti neljäsataa tuhatta karjalaista koteihinsa. Me suomalaiset muistamme hyvin miksi sota on suurin onnettomuus, mihin ihminen tai kansa voi joutua. Suomessa monet perheet joutuivat luopumaan jäsenistään kaatuneina tai sodan kauheuden rikkomina ja murtamina. Osa menetyksistä koettiin rikkoutuneina perheinä - sotalapsista kaikkiaan 15 500 jäi pysyvästi uuteen kotimaahansa. 

Kansakuntamme siis ymmärtää hyvin miksi hädässä on autettava, miksi tarvitsijalle on tarjottava.

Viime aikojen keskustelussa kuulee usein sanottavan että, autetaan ensin omiamme ja katsotaan sitten muita. Jos tällä tarkoitettaan, että suojataan omiamme ja suojataan vaurautemme eli kykymme tehdä hyvää myös muille – olen samaa mieltä. Mutta jos tällä tarkoitetaan, että autetaan omiamme ja jätetään muut avutta – en voisi olla voimakkaammin toista mieltä. On meidän vuoromme auttaa.

Itsenäisen Suomen valmistautuessa kohta koittaviin 100 -vuotisjuhliinsa, olemme tilanteessa jota joudumme pohtimaan ristiriitaisin tuntein. Pelko on saapunut Eurooppaan, Pohjolaan ja Suomeen. Pelko on tullut taloudellisena ahdinkona, huolena tulevaisuudesta. Pelko on tullut huolena ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttamasta vesikadosta. Pelko on tullut sotina Euroopassa ja Euroopan lähialueella.

Tilanne Euroopassa on muuttunut nopeasti. Vielä vuoden 2003 Europan Unionin turvallisuusstrategian johdannossa todetaan, että ”Eurooppa ei ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa. Euroopan historiassa on 1900-luvun alkupuoliskon väkivaltaisen kauden jälkeen seurannut ennen kokematon rauhan ja vaurauden aika”. Ajat ovat nyt todella toiset. Turvallisuuden tilalle on astunut pelko.

Pelon seurauksena Suomeemme on saapunut turvapaikanhakijoita. Pelko on vaarallinen asia. Pelkääjä tarttuu aseeseen ja hyökkää silloin kun pitäisi rakentaa rauhaa. Ainoa asia, joka on vielä pahempaa kuin 100 viatonta uhria Pariisin kaduilla on 1000 viatonta uhria sotatantereiden väistämättöminä siviiliuhreina. Viattoman siviiliuhrin isä, äiti, puoliso, veli tai sisko radikalisoituu vihassaan viattoman uhrin vuoksi.

Kehityksemme on entistä enemmän kytköksissä muihin maihin ja myös turvallisuuteen liittyvät haasteet ovat moniulotteisempia ja kiinteästi sidoksissa toisiinsa. Näin ollen vain osallistumalla kansainväliseen yhteistyöhön ja olemalla aktiivisia siinä, voimme vastata tuleviin haasteisiin.  On myös muistettava, että kuluneen 76 vuoden aikana suomalainen identiteettimme on kasvanut ja vahvistunut siitä mitä se oli aikana ennen talvisotaa. Ei ole siis pienintäkään epäilystä, etteikö Suomi olisi tarvittaessa edelleenkin yhtenäinen kansakunta, joka pienenä valtiona puolustaa itseään suurempia vastaan, mikäli oma itsenäisyys on uhattuna.  

Talvisodan päättymistä ajatellessa on suurimpana mielessä kiitollisuus. Syvä kiitollisuus niitä kaikkia maatamme puolustaneita ja sen uudelleen rakentaneita kohtaan. Heidän työnsä pohjalle on ollut hyvä rakentaa suomalaista hyvinvointivaltiota ja tänäkin päivänä yhteiskuntamme on vapaa ja hyvinvoiva. Talvisodassa maatamme puolustaneita miehiä ja naisia on vielä kourallinen elossa. On meidän jälkipolvien tehtävänä huolehtia, että he saavat elää elämänsä iltaan asti arvokkaasti. Me emme tule unohtamaan heidän tekemiään suuria palveluksia isänmaallemme. Voimme suunnata kiitollisina kohti tulevaisuutta. 

 

Kirjoitukseni Kuntatyönantaja 1/2016 -lehdessä

SEKTORILTA TOISELLE

Mielessäni on pitkään pyörinyt professori Alf Rehnin lokakuussa Ylen ykkösaamussa kuulemani kolumni johtajista ja johtajien pätevyyden pysyvyydestä. Kolumnissa Rehn pohti politiikkaan ja yhteiskunnallisiin tehtäviin siirtyvien yritysjohtajien osaamista.

”Emme voi luottaa siihen, että ongelmamme ratkaistaan vain sillä, että yritysjohtajat laitetaan asialle. He voivat olla avuksi, luonnollisesti, mutta eivät hekään mitään taikakaluja ole. Sen sijaan he ovat rajallisia ihmisiä, joiden pätevyyttä tulisi samalla vaalia ja virkistää, sekä kunnioittaa että kehittää. Muuten, jos jäämme kiinni yritysmaailman osaamisen uskontunnustukseen, keskustelumme on löytänyt epäpätevyystasonsa.”

Rehn toteaa, että on hienoa, että ihmiset siirtyvät sektorilta toiselle ja siirtävät osaamistaan organisaatiosta toiseen; niin yritysjohtajat kuin yhtä lailla metallimiehet ja poliisitkin.  Rehn uskaltaa kuitenkin kyseenalaistaa. Useinhan olettamuksena on, että yritysmaailman osaaminen on käännettävissä yhteiskunnan menestykselliseen ohjaamiseen. Mutta onko näin?

Pääministeri Juha Sipilän kivinen tie on yksi osoitus siitä, että kansan ja kansantalouden johtaminen on erilaista kuin yrityksen ja yritystalouden. Luulenpa, että Sipilä on yllättynyt useammasta kuin yhdestä asiasta. Johtaminen politiikassa ja yhteiskunnallisessa tehtävässä on vaikeaa.

Kuntien johtotehtäviin rekrytoidaan usein yksityiseltä sektorilta ja liike-elämästä. Tällaisen osaavan ammattilaisen löytymistä pidetään usein lottovoittona. Joskus se onkin sitä, joskus taas ei. Joskus sektoria vaihtavat johtajat onnistuvat, joskus taas eivät.

Tie yksityiseltä julkiselle on varsin yksisuuntainen. Vastaan tulevaa liikennettä on todella harvoin. Valtiosihteereitä ja erityisavustajia rekrytoidaan viestintätoimistoihin politiikan kentän tuntijoina. Entisiä ministereitä on rekrytoitu valtion yhtiöiden johtoon, viime aikoina tosin harvemmin. Mutta vähissä ovat ne johtajat, jotka kunnissa hankitun johtamisosaamisen perusteella päätyvät uusiin tehtäviin liikeyritysten johtajiksi. Ja se on kyllä sääli.

Johtaminen julkishallinnossa ja varsinkaan kunnassa ei ole helppoa. Omistajaohjaus on moniäänistä ja usein ristiriitaistakin. Päätökset eivät läheskään aina ole ennakoitavissa. Päätöksentekijöiden motiivit ovat kovin kirjavia. Ohjausosaaminen on usein puutteellista ja perspektiivi lyhyt ja kapea. Asiakkaan, päättäjän ja henkilöstön intressit sekoittuvat helposti. Eli suomeksi sanottuna poliittinen päätöksenteko tekee johtajan asemasta hyvinkin haasteellisin. Samanaikaisesti odotetaan välittömiä merkittäviä tuloksia. Ja tulosten arviointiperusteet eivät aina ole täysin oikeudenmukaisia.

Varsin moni johtaja kuitenkin pärjää noissakin olosuhteissa. Toiminta on tuloksellista, resurssit riittävät kuin ihmeen kaupalla ja työhyvinvointikin on usein ihan kohtuullista. Julkishallinnon johtamistehtävissä näkee toki kyvyttömyyttä, mutta huomattavasti useammin aivan loistavaa johtamisosaamista.

Päätöksentekijöiden puhutteleminen ja päätösten jalkauttaminen demokraattisessa organisaatiossa vaatii erityistä kyvykkyyttä, sitkeyttä ja luovuutta. Henkilöstöä ei voi motivoida rahalla. Motivaatio ja innostus on luotava laadukkaalla johtamisella ja vuorovaikutuksella. 

Väitän, että julkisessa hallinnossa on johtamisosaamista, josta yritykset ja niiden henkilöstö eivät osaa edes haaveilla. Julkishallinnon pelastusta on yritetty hakea yritysten johtajista. Olisi mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuisi, jos virta edes osittain kääntyisi toiseen suuntaan ja julkishallinnon johtamisoppeja kokeiltaisiin yrityksissä.

Esitelmä Uudenmaan Reserviläispiirin tammikuun esitelmäillassa 12.1.2016

Arvoisat Uudenmaan reserviläisjärjestöjen edustajat ja esitelmäillan osanottajat,

Vuosi 2015 jää historiaan ajankohtana jolloin Eurooppa muuttui ja vielä enemmän meidän kannalta ajankohtana, jolloin Suomi muuttui.

Euroopan Unionin turvallisuusstrategiassa vuodelta 2003 todetaan seuraavasti: ”Eurooppa ei ole koskaan ennen ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa. Euroopan historiassa on 1900-luvun alkupuoliskon väkivaltaisan kauden jälkeen seurannut ennen kokematon rauhan ja vakauden aika.”

Ehkä noin kymmenen vuoden ajan pystyimme nauttimaan tuosta vakaudesta ja vauraudestakin. Mutta maailma muuttuu nopeasti. Turvallisuustilanne on yhtä arvaamaton kuin siihen vaikuttavat ihmisetkin. Sillä siitähän tässä perimmäisesti on kyse. Vallankäyttäjien viisaudesta tai sen puutteesta.

Euroopassa on siirrytty parin viime vuoden kuluessa nopeasti turvallisuustilanteessa ennustamattoman epävarmuuden aikaan. Suomen ja Ruotsin pääministerit Sipilä ja Löfven julkaisivat viikonvaihteessa poikkeuksellisen yhteiskirjoituksen, jossa he linjaavat entistä tiiviimpää yhteistyötä aseellisissa kriiseissä. Pääministerit pitävät maailman tapahtumien tämän hetkistä kehitystä vakavimpana uhkana Euroopan turvallisuudelle sitten kylmän sodan.

Ukrainan kriisi toi sodan Eurooppaan. Sotilaallinen toiminta on lisääntynyt Itämeren alueella. Ilmastomuutos ja siitä johtuva kuivuus ovat saaneet miljoonat ihmiset lähtemään kodeistaan ja etsimään elinkelpoisempaa ympäristöä. Arabikevään jälkimainingit lyövät Lähi-Idässä, Syyrian kriisi, Isis ja muut terroristijärjestöt ajavat ihmisiä pakoon henkensä edestä. Eivät nämä ilmiöt sinällään uusia ole, mutta tapa, jolla ne näkyvät Euroopassa ja meillä Suomessa, on uusi ja pelottava.

Keväällä aloittaneen hallituksen ohjelmassa keskeiseksi tavoitteeksi nostettiin turvallisuus epävarmuuden aikana. Keskustelu on viipynyt Euroopan turvapaikanhakijakriisin kuumetessa syksyllä. Akuutit kriisit vievät hallitusta tulipalosta toiseen.

Turvapaikanhakijatilanne yllätti meidät suomalaiset. Olemme varautuneet monenlaiseen, jopa siihen, että laajamittainen maahanmuutto alkaa vyörymään itärajan yli Etelä-Karjalaan. Mutta emme siihen, että turvapaikanhakijat virtaavat Suomen Lappiin Ruotsista. Toisaalta laajamittaista maahanmuuttoa ei kai pidetty kovinkaan todennäköisenä uhkana. Vuosi sitten lakkautettiin useita vastaanottokeskuksia ja maahanmuuttovirastossa käytiin laajoja YT-neuvotteluja kun toimintoja alas ajettiin.

Suomeen saapui viime vuonna yli 32.000 turvapaikanhakijaa. Se on kymmenkertaisesti se, mitä aikaisempina vuosina on tullut. Talvi on tuonut Suomen kohdalla pienoisen suvantovaiheen. On kuitenkin vaikea uskoa, että virta olisi tyrehtynyt. Kriisit eivät näytä laukeavan ja miljoonat pakolaiset odottavat helpotusta elämäänsä pakolaisleireissä.

Tilanteemme on muuttunut pysyvästi. Oman haasteensa muodostaa vastaanottaminen, majoittaminen, hakemusten käsittely, palauttaminen ja kotouttaminen. Olemme pitkään puhuneet tarpeesta saada maahanmuuttajia paikkaamaan vanhenevan väestömme yhteiskuntaan ja työmarkkinoille jättämää aukkoa. Osaammeko hyödyntää uuden tilanteen? Osaammeko muuttaa uhkat mahdollisuuksiksi?

Esimerkillisen ajatusmallin tarjoaa pieni 9000 asukkaan Pudasjärvi Oulun seudulla. Tavoitteena, että vuonna 2018 kymmenen prosenttia kunnan asukkaista olisi ulkomaalaistaustaisia. He näkevät maahanmuuttajissa mahdollisuuden säilyttää kunnan elinkelpoisuuden ja palvelut.

Maahanmuuton suuria uhkia olemme myös me kantasuomalaiset. Kriittisyys on tervetullutta. Ongelmia on nähty ja niitä tulee jatkossa varmasti lisää. Kulttuurierot tulijoiden ja meidän välillä ovat suuret, toimettomuus aiheuttaa turhautumista, sukupuolijakauma on vinoutunut ja mukana tulee varmasti myös rikollista väkeä. En itsekään halua tarjota turvapaikkaa yhdellekään raiskaukseen tai muuhun vakavaan rikokseen syyllistyneelle.

Maltti on nyt valttia. Annetaan viranomaiset tehdä työnsä. Emme kaipaa katupartioita vaan viisasta varautumista ja omasta turvallisuudesta huolehtimista, turhan riskinoton välttämistä. Katupartiot pahimmillaan ovat vain bensan heittämistä liekkeihin. Kiivastuneiden maallikoiden kyky analysoida riskejä on vajavainen ja toimenpiteet karkaavat helposti käsistä.

X X X

Hallitusohjelma puhuu paljon turvallisuudesta ja sen varmistamisesta. Keinoina hallitusohjelmaan on kirjattu muun muassa kokonaisturvallisuusajattelun edistäminen. Samalla kun puhumme kansallisesti laajasta turvallisuuskäsityksestä, kokonaisturvallisuudesta ja sisäisestä turvallisuudesta – kansalaisella on ehkä yhä vaikeampaa hahmottaa mistä silloin puhutaan, kun puhutaan turvallisuuden uhkakuvista – ja niihin varautumisesta.

Yhteiskunta elää turvallisuudessa usein ajankohtaisen veturin ympärillä. Tällä tarkoitan, että turvallisuuden toisaalta julkinen keskustelu ja toisaalta poliittinen huomio keskittyy tarkasteluajankohdasta riippuen ajankohtaisten ilmiöiden ympärille. Suomessa turvallisuuskeskustelun painotuksia ovat liikuttaneet sotien jälkeinen yhteiskunnallinen varautuminen sodan uhkakuviin, kylmä sodan ydinaseuhkakuvat, Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus, kouluampumiset, tulivuorenpurkaus, terrori-iskut Euroopassa, myrskyt ja ilmastonmuutos, kyberturvallisuus, Ukraina ja Euroopan pakolaiskriisi. Luettelo ei ole koko tai merkitysjärjestyksessä – kaikille ilmiöille on yhteistä, että ne ovat vaikuttaneet mm. kulloinkin käsillä olleisiin kansallisiin turvallisuuden strategia-asiakirjoihin. 

Erilaisten ilmiöiden heijastuminen aikaan on luonnollista ja välttämätöntä, mutta kysymykseni kuuluu, osaammeko harjoittaa yhteiskunnassamme riittävään laajaa uhkien arviointia, toteuttaa yhteiskunnallista riskianalyysiä ja vieläpä tehdä oikeita johtopäätöksiä voimavarojemme ja keinovalikoimien kehittämisestä kohtaamaan mahdollisia uhkamalleja.

Merkittävä edistysaskel on ollut tuoreeltaan julkaistu Suomen kansallinen riskinarvio, jossa ensimmäistä kertaa laajana poikkihallinnollisena yhteistyönä arvioitiin erilaisten yhteiskunnallisten ja alueellisten riskitekijöiden todennäköisyyttä ja vaikutuksia.  Yhteisessä poikkihallinnollisessa riskienarviointityössä lopputulosta tärkeämpää on prosessi, joka opettaa osallistujiaan tunnistamaan ilmiöiden vaikutukset omaan toimintaan sekä osoittaa yhteistoiminnan välttämättömyyden myös riskien hallinnassa. Kaikkiin riskeihin ei pystytä koskaan varautumaan, olennaista on oppia toimimaan.

Haluan tässä tilaisuudessa nostaa esille yhden uhkamallin ja siihen liittyvän riskienarvioinnin, joka vielä tällä kierroksella ei toteutunut siinä laajuudessa ja toisaalta syvyydessä, jota esimerkiksi meillä aluehallinnon turvallisuustoimijoiden osalta olisimme kaivanneet.

Tarvitsemme päivitetyn käsityksen siitä, millainen ilmiö sota tai sotaan verrattava aseellinen hyökkäys olisi kohdistuessaan kaikkine hirveyksineen suomalaiseen yhteiskuntaan. Emme pariin vuosikymmeneen avanneet julkisessa tai toisaalta poliittisen päätöksenteon taustakeskustelussa päässeet asian ytimeen. Nyt Ukrainan jälkeen Euroopassa puhutaan paljon hybridisodasta – joka on siis uusi paketti tutuille käsitteille ja jota nyt on höystänyt kyberulottuvuuden ja informaatiosadankäynnin uudet mahdollisuudet. Luin jouluna Ilkka Remeksen uusimman kirjan Jäätyvä Helvetti. Kirja oli pelottavan totuuden mukainen kuvaus hybridisodasta ja taitavan vastustajan helposta tiestä yhteiskunnan haavoittamiseksi.

Vaikka nämä tuoreet ilmiöt haastavatkin turvallisuusjärjestelmämme ja niihin on aktiivisesti löydettävä keinovalikoimia, on myös muistettava että hyökkääjän pyrkiessä tavoitteisiinsa, se voi käyttää kaikkia keinojaan, joihin perinteinen asevaikutus lukeutuu. Voimapolitiikan retoriikassa myös kylmän sodan haamut, esimerkkinä ydinaseet ovat nostaneet uudelleen päätään.

Lyhyesti siis: tarvitsemme julkiseen keskusteluun ja päätöksenteon tueksi päivitetyn näkemyksen siitä, millaisia vaikutuksia hybridi ja kybervaikuttamiseen kytketty aseellinen hyökkäys aiheuttaisi. Se, että keskustelusta on puuttunut sotilaalliseen keinovalikoimaan ehdottomasti kuuluva konventionaalisen (perinteisen) asevaikutuksen konkreettiset kuvaukset, on aiheuttanut jo myös vääristymiä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. 

Sisäministeriö painii parhaillaan väestönsuojarakentamista koskevassa puolustustaistelussa, kun normitalkoiden alttarille on hivutettu suhteellisen pieni muutamien kymmenien miljoonien panostus. Aluehallintovirastot esittävät omassa raportissaan lukuisten normien purkamista. Mutta me emme esitä väestönsuojavelvoitteesta luopumista.

Väestönsuojarakentaminen kaipaa uudistamista, mutta järjestelmän kadottaminen on ehdottomasti laajempi strateginen turvallisuuskysymys kuin vain taloudellinen. Väestön suojaamisen mahdollisuus väestön suojiin on ollut osa kokonaisturvallisuutemme sodan uhkakuvien puolustusratkaisua ja sinänsä rinnasteinen uskottavan sotilaallisen puolustuskyvyn kanssa. Keskustelusta puuttuvat nyt valitettavasti julkisesti hyödynnettävät argumentit, kun sodan ilmiön ymmärtämiselle ei ole välineitä.

X X X

Hyvät kuulijat, lupasin käsitellä myös aluehallinnon tulevaisuutta turvallisuuskontekstissa.  Suomalaisen valtion aluehallinnon juuret juontavat ruotsinvallanaikaisen vuoden 1634 hallitusmuodossa perustettuihin lääneihin. Läänien perustamisen syyt olivat monella tapaa turvallisuuspoliittiset. Kuninkaan maaherran tuli suojella kuninkaan alamaisia epäasialliselta kohtelulta ja näin varmistaa valtakunnan sisäinen turvallisuus. Toisaalta verovarojen tehokas kerääminen varmisti valtakunnan toimintakyvyn ja mahdollisti armeijan ylläpidon. Vaikka läänejä ei enää ole, kaikuja ja periaatteita lääninhallitusten tehtävistä on vielä vahvasti läsnä nykyisessäkin valtion aluehallinnossa.

Aluehallintovirasto on tänään valtion toimijaverkostossa se kokonaisturvallisuusajattelun edistäjä, joka jalkauttaa osaltaan hallitusohjelmaa myös turvallisuuskysymyksissä – kahdeksan ministeriön ohjauksessa, mutta ei rajoittuen niihin, aluehallinnon turvallisuustehtävissä.  Aluehallintoviraston kaikkien tehtävien voidaan ajatella liittyvän suoraan tai välillisesti laajaan turvallisuuskäsitykseen.

Kokonaisturvallisuuden näkökulmassa yhteen sovitamme alueellista varautumista ja tuemme alueellista ja kuntien valmiussuunnittelua sekä tuemme tarvittaessa toimivaltaisia viranomaisia turvallisuustilanteissa. Viime vuonna Etelä-Suomessa käsiemme kautta kulki alueellisilla maanpuolustuskursseilla noin 860 kurssilaista kuntien, valtion ja elinkeinoelämän sekä järjestöjen johdosta ja asiantuntijoista.

Maanpuolustuskurssit ovat muuten erinomainen keino varustautua informaatiosodankäyntiä vastaan. Maanpuolustuskurssin käyneet osaavat ja toivottavasti myös haluavat osallistua keskusteluun, kyseenalaistaa ristiriitaista informaatiota ja kertoa oikeaa tietoa.

Aluehallintovirastoissa toteutimme viime vuonna poikkeusolojen olosuhteita ja häiriötilannevalmiuksiamme varten alueellisia valmiusharjoituksia kuuden maakunnan alueella kansallisesti, me Etelä-Suomessa harjoittelimme Etelä-Karjalassa laajaa väestönsiirtoa ja toisaalta laajamittaisen maahantulon skenaarioilla. Aihe oli valittu vuotta aikaisemmin, mutta syksy osoitti, että tuo harjoittelu on ollut erittäin ajankohtaista ja tarpeen. Tänä vuonna täällä Etelä-Suomessa harjoitellaan Uudellamaalla.

Julkisen hallinnon vuosituhannen uudistusta valmistellaan parhaillaan. Hallitus linjasi 7.11. myös aluehallintouudistusta koskevat perusteet, joiden tarkennusta parhaillaan odotetaan. Selvitysmiehenä toimiva ministeri Tarasti antaa aluehallintouudistusta koskevat esityksensä jo 22.1. mennessä. En mene arvioimaan uudistuksen kokonaisuuden onnistumista useiden erittäin suurten kysymysten ollessa vielä avoinna. Totean kuitenkin, että aluehallinnon laajasta näkökulmasta olemme koettaneet muistuttaa myös turvallisuustoimintojen tärkeydestä uudistuksessa.

Aluehallintovirastojen turvallisuustyön kokemusten valossa ja toisaalta poikkihallinnollisena virastona hallitusohjelmaan kirjattu tavoite hallinnon yksinkertaistamisesta ja selkeyttämisestä on toki tarpeen. Kun itsehallintoalueiden myötä Suomeen on tarkoitus synnyttää kokonaan uusi julkisen hallinnon taso, on vakavasti pohdittava valtionhallinnon keskus- ja aluehallinnon tehtäviä ja niiden tarkoituksenmukaista organisointia kokonaisuutena.  

Me Etelä-Suomen aluehallintovirastossa olemme painottaneet valtionhallinnon järjestämistä valtakunnallisen toimivallan lähtökohdista. Näin näkemyksemme mukaisesti kunnat, itsehallintoalueet ja valtiohallinto muodostaisivat luontevat kolme tasoa julkiselle hallinnolle. Olennaista uudistuksessa on selkeä tehtäväjako ja hallintorakenteen poikkihallinnollisuuden syventäminen kohti aidosti yhteistä hallintoa. Tätä alleviivaavat myös turvallisuusjohtamisen tarpeet. Koko yhteiskuntaa koskevien uhkamalleihin varautumisessa koordinaatio voi syntyä vain hallinnon yhteistyöllä – ja yhteistyö on tehokkainta silloin kun kyse on yhdestä ja yhteisestä hallinnosta.

Hyvät kuulijat,

Kun on kyse kokonaisturvallisuuden laajasta tehtäväkentästä, on selvää että suomalaisen yhteiskunnan ehdoton vahvuus on kolmas sektorimme ja laaja järjestökenttämme.

Maanpuolustusjärjestöt ovat perinteisesti edelleen yhteiskunnan turvallisuustoimintojen merkittäviä toimijoita. Erilaisten laajojen häiriötilanteiden hallinta edellyttää monipuolisen järjestökenttämme kaikkien toimijoiden osaamisen ja mahdollisuuksien hyödyntämistä. Huoltovarmuuskriittisyyden kentällä erinomainen esimerkki monipuolisen järjestöosaamisen hyödyntämisestä on muun muassa Huoltovarmuuskeskuksen poolijärjestelmässä jo pari vuotta toiminut Suomen Pelastusalan keskusjärjestön puheenjohdolla toimiva kotitalouksien varautumisen toimikunta, joka kokoaa järjestökenttää Metsästäjistä Marttoihin ja kotitalousopettajiin pohtimaan ja toteuttamaan yhteistä työtä kotitalouksien varautumisen tueksi.

Pelastustoimen tehtäväkenttään kuuluu yhteistyössä kuntien kanssa ylläpitää poikkeusolojen väestönsuojelujärjestelmää, jonka erilaisissa muodostelmissa ja johtokeskuksissa on runsaasti sijoittumismahdollisuuksia tehtäviin kouluttautuneille vapaaehtoisille.

Kansallisella tasolla toisaalta kokonaisturvallisuuden ohjausasiakirjat ja toisaalta kansallinen koordinaatiotyö on jo pitkään puhunut vahvasti julkisen sektorin, järjestöjen ja elinkeinoelämän yhteistyöstä. Käytännön työssä olemme kuitenkin todenneet esimerkiksi valmiusharjoituksissamme, että kuntien varautumisessa järjestökentän toimijoiden hyödyntäminen voisi olla vahvempaa ja laajempaa. Kyse on toisaalta tietoisuudesta, mutta myös toimintamallien päivittämisestä. 

Me Etelä-Suomen aluehallintovirastossa olemme oma-aloitteisesti ottaneet itsellemme roolin toimia järjestökentän ikkunana valtionhallintoon. Pohdimme parhaillaan miten voimme madaltaa esteitä yleishyödylliselle vapaaehtoistoiminnalle.

X X X

Reserviläiskirje toi runsaasti keskustelua siitä, missä on kunkin paikka on, mikäli joutuisimme kohtaamaan vakavimpia uhkamallejamme. Yleisönosastokirjoituksista välittynyt epätietoisuus omasta tehtävästä nosti esille hyvin tarpeen viestiä ja toisaalta käydä myös laajemmin keskustelua yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden valmiuksista. Nykyisessä ajattelussamme esimerkiksi valtion ja kuntien julkisen sektorin palvelutuotannossa on enää harvoja tehtäväalueita, jotka eivät olisi merkityksellisiä yhteiskunnan kriisinhallintamekanismeissa.

Silloin kun sotilaallinen maanpuolustus joutuu perustamaan joukkonsa, muun muassa pelastustoimen, sosiaali- ja terveystoimen sekä kuntien eri hallinnonalojen perustamat väestönsuojelumuodostelmat sekä toisaalta erilaiset palvelutuotannon varmistavat valmiusryhmät perustetaan ja ne tarvitsevat avainhenkilöstönsä ja materiaaliset valmiutensa. Nämä ovat reserviläisille vähintään yhtä arvokkaita sijoittumispaikkoja kriisin aikana kuin sotilaalliset tehtävät.

Esimerkiksi elinkeinoelämän huoltovarmuuskriittisyys on nykyisin valtavasti laajempi käsite kuin se oli vielä viime sotien aikana. Palvelutuotantomme ja logistiikkaketjumme ovat laajoja, jatkuvasti muotoaan muuttavia verkostoja, joissa pk-yritysrintamaltakin löytyy kriittisiä avainpalvelun tuottajia. Näin yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta merkittävä turvallisuustehtävä voi olla yksi ja sama päivittäisen arkisen aherruksen kanssa. Tämän tosi asian viestimisessä ei ehkä ihan onnistuttu.

Arvoisat reserviläiset,

Suomen ehdoton vahvuus on yleisen asevelvollisuuden tuottama laaja reservi. Yhteiskunnallisesti on tärkeää, että reserviläisjärjestöt tarjoavat julkisen hallinnon tukena järjestäytyneen mahdollisuuden aktiivisille jäsenilleen kanavan kehittää osaamistaan maanpuolustustyössä. Vallitsevan epävarmuuden aikana on helppo todeta, että Suomessa on tehty oikein, että muun muassa maanpuolustusjärjestöjen toiminnasta on pidetty huolta myös vakaampina aikoina.

Turvallisuustyötä harjoittavien järjestöjen työ säteilee paitsi turvallisuutta jäsenien kehittyvien henkilökohtaisten taitojen kautta, jäsenet vievät myös omiin verkostoihinsa, kotiin, työmaalle ja muihin harrastuksiinsa taitonsa ja asiantuntemuksensa -  siten työn vaikuttavuus on välillisesti hyvin laajaa. Maanpuolustusjärjestöt ovat myös tehokas kanava jäsenten siviiliammateissaan kehittämän asiantuntemuksen siirtämiseen maanpuolustuksen ja kokonaisturvallisuuden hyödyksi – jos tämä ymmärretään ja mahdollisuus osataan hyödyntää. 

Arvoisat Uudenmaan Reserviläisjärjestöjen edustajat, toivotan teille erinomaista alkanutta vuotta ja toivotan menestystä turvallisuutta edistävän järjestötoimintanne parissa.