Kirjoitukseni Kuntatyönantaja 1/2016 -lehdessä

SEKTORILTA TOISELLE

Mielessäni on pitkään pyörinyt professori Alf Rehnin lokakuussa Ylen ykkösaamussa kuulemani kolumni johtajista ja johtajien pätevyyden pysyvyydestä. Kolumnissa Rehn pohti politiikkaan ja yhteiskunnallisiin tehtäviin siirtyvien yritysjohtajien osaamista.

”Emme voi luottaa siihen, että ongelmamme ratkaistaan vain sillä, että yritysjohtajat laitetaan asialle. He voivat olla avuksi, luonnollisesti, mutta eivät hekään mitään taikakaluja ole. Sen sijaan he ovat rajallisia ihmisiä, joiden pätevyyttä tulisi samalla vaalia ja virkistää, sekä kunnioittaa että kehittää. Muuten, jos jäämme kiinni yritysmaailman osaamisen uskontunnustukseen, keskustelumme on löytänyt epäpätevyystasonsa.”

Rehn toteaa, että on hienoa, että ihmiset siirtyvät sektorilta toiselle ja siirtävät osaamistaan organisaatiosta toiseen; niin yritysjohtajat kuin yhtä lailla metallimiehet ja poliisitkin.  Rehn uskaltaa kuitenkin kyseenalaistaa. Useinhan olettamuksena on, että yritysmaailman osaaminen on käännettävissä yhteiskunnan menestykselliseen ohjaamiseen. Mutta onko näin?

Pääministeri Juha Sipilän kivinen tie on yksi osoitus siitä, että kansan ja kansantalouden johtaminen on erilaista kuin yrityksen ja yritystalouden. Luulenpa, että Sipilä on yllättynyt useammasta kuin yhdestä asiasta. Johtaminen politiikassa ja yhteiskunnallisessa tehtävässä on vaikeaa.

Kuntien johtotehtäviin rekrytoidaan usein yksityiseltä sektorilta ja liike-elämästä. Tällaisen osaavan ammattilaisen löytymistä pidetään usein lottovoittona. Joskus se onkin sitä, joskus taas ei. Joskus sektoria vaihtavat johtajat onnistuvat, joskus taas eivät.

Tie yksityiseltä julkiselle on varsin yksisuuntainen. Vastaan tulevaa liikennettä on todella harvoin. Valtiosihteereitä ja erityisavustajia rekrytoidaan viestintätoimistoihin politiikan kentän tuntijoina. Entisiä ministereitä on rekrytoitu valtion yhtiöiden johtoon, viime aikoina tosin harvemmin. Mutta vähissä ovat ne johtajat, jotka kunnissa hankitun johtamisosaamisen perusteella päätyvät uusiin tehtäviin liikeyritysten johtajiksi. Ja se on kyllä sääli.

Johtaminen julkishallinnossa ja varsinkaan kunnassa ei ole helppoa. Omistajaohjaus on moniäänistä ja usein ristiriitaistakin. Päätökset eivät läheskään aina ole ennakoitavissa. Päätöksentekijöiden motiivit ovat kovin kirjavia. Ohjausosaaminen on usein puutteellista ja perspektiivi lyhyt ja kapea. Asiakkaan, päättäjän ja henkilöstön intressit sekoittuvat helposti. Eli suomeksi sanottuna poliittinen päätöksenteko tekee johtajan asemasta hyvinkin haasteellisin. Samanaikaisesti odotetaan välittömiä merkittäviä tuloksia. Ja tulosten arviointiperusteet eivät aina ole täysin oikeudenmukaisia.

Varsin moni johtaja kuitenkin pärjää noissakin olosuhteissa. Toiminta on tuloksellista, resurssit riittävät kuin ihmeen kaupalla ja työhyvinvointikin on usein ihan kohtuullista. Julkishallinnon johtamistehtävissä näkee toki kyvyttömyyttä, mutta huomattavasti useammin aivan loistavaa johtamisosaamista.

Päätöksentekijöiden puhutteleminen ja päätösten jalkauttaminen demokraattisessa organisaatiossa vaatii erityistä kyvykkyyttä, sitkeyttä ja luovuutta. Henkilöstöä ei voi motivoida rahalla. Motivaatio ja innostus on luotava laadukkaalla johtamisella ja vuorovaikutuksella. 

Väitän, että julkisessa hallinnossa on johtamisosaamista, josta yritykset ja niiden henkilöstö eivät osaa edes haaveilla. Julkishallinnon pelastusta on yritetty hakea yritysten johtajista. Olisi mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuisi, jos virta edes osittain kääntyisi toiseen suuntaan ja julkishallinnon johtamisoppeja kokeiltaisiin yrityksissä.

Esitelmä Uudenmaan Reserviläispiirin tammikuun esitelmäillassa 12.1.2016

Arvoisat Uudenmaan reserviläisjärjestöjen edustajat ja esitelmäillan osanottajat,

Vuosi 2015 jää historiaan ajankohtana jolloin Eurooppa muuttui ja vielä enemmän meidän kannalta ajankohtana, jolloin Suomi muuttui.

Euroopan Unionin turvallisuusstrategiassa vuodelta 2003 todetaan seuraavasti: ”Eurooppa ei ole koskaan ennen ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa. Euroopan historiassa on 1900-luvun alkupuoliskon väkivaltaisan kauden jälkeen seurannut ennen kokematon rauhan ja vakauden aika.”

Ehkä noin kymmenen vuoden ajan pystyimme nauttimaan tuosta vakaudesta ja vauraudestakin. Mutta maailma muuttuu nopeasti. Turvallisuustilanne on yhtä arvaamaton kuin siihen vaikuttavat ihmisetkin. Sillä siitähän tässä perimmäisesti on kyse. Vallankäyttäjien viisaudesta tai sen puutteesta.

Euroopassa on siirrytty parin viime vuoden kuluessa nopeasti turvallisuustilanteessa ennustamattoman epävarmuuden aikaan. Suomen ja Ruotsin pääministerit Sipilä ja Löfven julkaisivat viikonvaihteessa poikkeuksellisen yhteiskirjoituksen, jossa he linjaavat entistä tiiviimpää yhteistyötä aseellisissa kriiseissä. Pääministerit pitävät maailman tapahtumien tämän hetkistä kehitystä vakavimpana uhkana Euroopan turvallisuudelle sitten kylmän sodan.

Ukrainan kriisi toi sodan Eurooppaan. Sotilaallinen toiminta on lisääntynyt Itämeren alueella. Ilmastomuutos ja siitä johtuva kuivuus ovat saaneet miljoonat ihmiset lähtemään kodeistaan ja etsimään elinkelpoisempaa ympäristöä. Arabikevään jälkimainingit lyövät Lähi-Idässä, Syyrian kriisi, Isis ja muut terroristijärjestöt ajavat ihmisiä pakoon henkensä edestä. Eivät nämä ilmiöt sinällään uusia ole, mutta tapa, jolla ne näkyvät Euroopassa ja meillä Suomessa, on uusi ja pelottava.

Keväällä aloittaneen hallituksen ohjelmassa keskeiseksi tavoitteeksi nostettiin turvallisuus epävarmuuden aikana. Keskustelu on viipynyt Euroopan turvapaikanhakijakriisin kuumetessa syksyllä. Akuutit kriisit vievät hallitusta tulipalosta toiseen.

Turvapaikanhakijatilanne yllätti meidät suomalaiset. Olemme varautuneet monenlaiseen, jopa siihen, että laajamittainen maahanmuutto alkaa vyörymään itärajan yli Etelä-Karjalaan. Mutta emme siihen, että turvapaikanhakijat virtaavat Suomen Lappiin Ruotsista. Toisaalta laajamittaista maahanmuuttoa ei kai pidetty kovinkaan todennäköisenä uhkana. Vuosi sitten lakkautettiin useita vastaanottokeskuksia ja maahanmuuttovirastossa käytiin laajoja YT-neuvotteluja kun toimintoja alas ajettiin.

Suomeen saapui viime vuonna yli 32.000 turvapaikanhakijaa. Se on kymmenkertaisesti se, mitä aikaisempina vuosina on tullut. Talvi on tuonut Suomen kohdalla pienoisen suvantovaiheen. On kuitenkin vaikea uskoa, että virta olisi tyrehtynyt. Kriisit eivät näytä laukeavan ja miljoonat pakolaiset odottavat helpotusta elämäänsä pakolaisleireissä.

Tilanteemme on muuttunut pysyvästi. Oman haasteensa muodostaa vastaanottaminen, majoittaminen, hakemusten käsittely, palauttaminen ja kotouttaminen. Olemme pitkään puhuneet tarpeesta saada maahanmuuttajia paikkaamaan vanhenevan väestömme yhteiskuntaan ja työmarkkinoille jättämää aukkoa. Osaammeko hyödyntää uuden tilanteen? Osaammeko muuttaa uhkat mahdollisuuksiksi?

Esimerkillisen ajatusmallin tarjoaa pieni 9000 asukkaan Pudasjärvi Oulun seudulla. Tavoitteena, että vuonna 2018 kymmenen prosenttia kunnan asukkaista olisi ulkomaalaistaustaisia. He näkevät maahanmuuttajissa mahdollisuuden säilyttää kunnan elinkelpoisuuden ja palvelut.

Maahanmuuton suuria uhkia olemme myös me kantasuomalaiset. Kriittisyys on tervetullutta. Ongelmia on nähty ja niitä tulee jatkossa varmasti lisää. Kulttuurierot tulijoiden ja meidän välillä ovat suuret, toimettomuus aiheuttaa turhautumista, sukupuolijakauma on vinoutunut ja mukana tulee varmasti myös rikollista väkeä. En itsekään halua tarjota turvapaikkaa yhdellekään raiskaukseen tai muuhun vakavaan rikokseen syyllistyneelle.

Maltti on nyt valttia. Annetaan viranomaiset tehdä työnsä. Emme kaipaa katupartioita vaan viisasta varautumista ja omasta turvallisuudesta huolehtimista, turhan riskinoton välttämistä. Katupartiot pahimmillaan ovat vain bensan heittämistä liekkeihin. Kiivastuneiden maallikoiden kyky analysoida riskejä on vajavainen ja toimenpiteet karkaavat helposti käsistä.

X X X

Hallitusohjelma puhuu paljon turvallisuudesta ja sen varmistamisesta. Keinoina hallitusohjelmaan on kirjattu muun muassa kokonaisturvallisuusajattelun edistäminen. Samalla kun puhumme kansallisesti laajasta turvallisuuskäsityksestä, kokonaisturvallisuudesta ja sisäisestä turvallisuudesta – kansalaisella on ehkä yhä vaikeampaa hahmottaa mistä silloin puhutaan, kun puhutaan turvallisuuden uhkakuvista – ja niihin varautumisesta.

Yhteiskunta elää turvallisuudessa usein ajankohtaisen veturin ympärillä. Tällä tarkoitan, että turvallisuuden toisaalta julkinen keskustelu ja toisaalta poliittinen huomio keskittyy tarkasteluajankohdasta riippuen ajankohtaisten ilmiöiden ympärille. Suomessa turvallisuuskeskustelun painotuksia ovat liikuttaneet sotien jälkeinen yhteiskunnallinen varautuminen sodan uhkakuviin, kylmä sodan ydinaseuhkakuvat, Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus, kouluampumiset, tulivuorenpurkaus, terrori-iskut Euroopassa, myrskyt ja ilmastonmuutos, kyberturvallisuus, Ukraina ja Euroopan pakolaiskriisi. Luettelo ei ole koko tai merkitysjärjestyksessä – kaikille ilmiöille on yhteistä, että ne ovat vaikuttaneet mm. kulloinkin käsillä olleisiin kansallisiin turvallisuuden strategia-asiakirjoihin. 

Erilaisten ilmiöiden heijastuminen aikaan on luonnollista ja välttämätöntä, mutta kysymykseni kuuluu, osaammeko harjoittaa yhteiskunnassamme riittävään laajaa uhkien arviointia, toteuttaa yhteiskunnallista riskianalyysiä ja vieläpä tehdä oikeita johtopäätöksiä voimavarojemme ja keinovalikoimien kehittämisestä kohtaamaan mahdollisia uhkamalleja.

Merkittävä edistysaskel on ollut tuoreeltaan julkaistu Suomen kansallinen riskinarvio, jossa ensimmäistä kertaa laajana poikkihallinnollisena yhteistyönä arvioitiin erilaisten yhteiskunnallisten ja alueellisten riskitekijöiden todennäköisyyttä ja vaikutuksia.  Yhteisessä poikkihallinnollisessa riskienarviointityössä lopputulosta tärkeämpää on prosessi, joka opettaa osallistujiaan tunnistamaan ilmiöiden vaikutukset omaan toimintaan sekä osoittaa yhteistoiminnan välttämättömyyden myös riskien hallinnassa. Kaikkiin riskeihin ei pystytä koskaan varautumaan, olennaista on oppia toimimaan.

Haluan tässä tilaisuudessa nostaa esille yhden uhkamallin ja siihen liittyvän riskienarvioinnin, joka vielä tällä kierroksella ei toteutunut siinä laajuudessa ja toisaalta syvyydessä, jota esimerkiksi meillä aluehallinnon turvallisuustoimijoiden osalta olisimme kaivanneet.

Tarvitsemme päivitetyn käsityksen siitä, millainen ilmiö sota tai sotaan verrattava aseellinen hyökkäys olisi kohdistuessaan kaikkine hirveyksineen suomalaiseen yhteiskuntaan. Emme pariin vuosikymmeneen avanneet julkisessa tai toisaalta poliittisen päätöksenteon taustakeskustelussa päässeet asian ytimeen. Nyt Ukrainan jälkeen Euroopassa puhutaan paljon hybridisodasta – joka on siis uusi paketti tutuille käsitteille ja jota nyt on höystänyt kyberulottuvuuden ja informaatiosadankäynnin uudet mahdollisuudet. Luin jouluna Ilkka Remeksen uusimman kirjan Jäätyvä Helvetti. Kirja oli pelottavan totuuden mukainen kuvaus hybridisodasta ja taitavan vastustajan helposta tiestä yhteiskunnan haavoittamiseksi.

Vaikka nämä tuoreet ilmiöt haastavatkin turvallisuusjärjestelmämme ja niihin on aktiivisesti löydettävä keinovalikoimia, on myös muistettava että hyökkääjän pyrkiessä tavoitteisiinsa, se voi käyttää kaikkia keinojaan, joihin perinteinen asevaikutus lukeutuu. Voimapolitiikan retoriikassa myös kylmän sodan haamut, esimerkkinä ydinaseet ovat nostaneet uudelleen päätään.

Lyhyesti siis: tarvitsemme julkiseen keskusteluun ja päätöksenteon tueksi päivitetyn näkemyksen siitä, millaisia vaikutuksia hybridi ja kybervaikuttamiseen kytketty aseellinen hyökkäys aiheuttaisi. Se, että keskustelusta on puuttunut sotilaalliseen keinovalikoimaan ehdottomasti kuuluva konventionaalisen (perinteisen) asevaikutuksen konkreettiset kuvaukset, on aiheuttanut jo myös vääristymiä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. 

Sisäministeriö painii parhaillaan väestönsuojarakentamista koskevassa puolustustaistelussa, kun normitalkoiden alttarille on hivutettu suhteellisen pieni muutamien kymmenien miljoonien panostus. Aluehallintovirastot esittävät omassa raportissaan lukuisten normien purkamista. Mutta me emme esitä väestönsuojavelvoitteesta luopumista.

Väestönsuojarakentaminen kaipaa uudistamista, mutta järjestelmän kadottaminen on ehdottomasti laajempi strateginen turvallisuuskysymys kuin vain taloudellinen. Väestön suojaamisen mahdollisuus väestön suojiin on ollut osa kokonaisturvallisuutemme sodan uhkakuvien puolustusratkaisua ja sinänsä rinnasteinen uskottavan sotilaallisen puolustuskyvyn kanssa. Keskustelusta puuttuvat nyt valitettavasti julkisesti hyödynnettävät argumentit, kun sodan ilmiön ymmärtämiselle ei ole välineitä.

X X X

Hyvät kuulijat, lupasin käsitellä myös aluehallinnon tulevaisuutta turvallisuuskontekstissa.  Suomalaisen valtion aluehallinnon juuret juontavat ruotsinvallanaikaisen vuoden 1634 hallitusmuodossa perustettuihin lääneihin. Läänien perustamisen syyt olivat monella tapaa turvallisuuspoliittiset. Kuninkaan maaherran tuli suojella kuninkaan alamaisia epäasialliselta kohtelulta ja näin varmistaa valtakunnan sisäinen turvallisuus. Toisaalta verovarojen tehokas kerääminen varmisti valtakunnan toimintakyvyn ja mahdollisti armeijan ylläpidon. Vaikka läänejä ei enää ole, kaikuja ja periaatteita lääninhallitusten tehtävistä on vielä vahvasti läsnä nykyisessäkin valtion aluehallinnossa.

Aluehallintovirasto on tänään valtion toimijaverkostossa se kokonaisturvallisuusajattelun edistäjä, joka jalkauttaa osaltaan hallitusohjelmaa myös turvallisuuskysymyksissä – kahdeksan ministeriön ohjauksessa, mutta ei rajoittuen niihin, aluehallinnon turvallisuustehtävissä.  Aluehallintoviraston kaikkien tehtävien voidaan ajatella liittyvän suoraan tai välillisesti laajaan turvallisuuskäsitykseen.

Kokonaisturvallisuuden näkökulmassa yhteen sovitamme alueellista varautumista ja tuemme alueellista ja kuntien valmiussuunnittelua sekä tuemme tarvittaessa toimivaltaisia viranomaisia turvallisuustilanteissa. Viime vuonna Etelä-Suomessa käsiemme kautta kulki alueellisilla maanpuolustuskursseilla noin 860 kurssilaista kuntien, valtion ja elinkeinoelämän sekä järjestöjen johdosta ja asiantuntijoista.

Maanpuolustuskurssit ovat muuten erinomainen keino varustautua informaatiosodankäyntiä vastaan. Maanpuolustuskurssin käyneet osaavat ja toivottavasti myös haluavat osallistua keskusteluun, kyseenalaistaa ristiriitaista informaatiota ja kertoa oikeaa tietoa.

Aluehallintovirastoissa toteutimme viime vuonna poikkeusolojen olosuhteita ja häiriötilannevalmiuksiamme varten alueellisia valmiusharjoituksia kuuden maakunnan alueella kansallisesti, me Etelä-Suomessa harjoittelimme Etelä-Karjalassa laajaa väestönsiirtoa ja toisaalta laajamittaisen maahantulon skenaarioilla. Aihe oli valittu vuotta aikaisemmin, mutta syksy osoitti, että tuo harjoittelu on ollut erittäin ajankohtaista ja tarpeen. Tänä vuonna täällä Etelä-Suomessa harjoitellaan Uudellamaalla.

Julkisen hallinnon vuosituhannen uudistusta valmistellaan parhaillaan. Hallitus linjasi 7.11. myös aluehallintouudistusta koskevat perusteet, joiden tarkennusta parhaillaan odotetaan. Selvitysmiehenä toimiva ministeri Tarasti antaa aluehallintouudistusta koskevat esityksensä jo 22.1. mennessä. En mene arvioimaan uudistuksen kokonaisuuden onnistumista useiden erittäin suurten kysymysten ollessa vielä avoinna. Totean kuitenkin, että aluehallinnon laajasta näkökulmasta olemme koettaneet muistuttaa myös turvallisuustoimintojen tärkeydestä uudistuksessa.

Aluehallintovirastojen turvallisuustyön kokemusten valossa ja toisaalta poikkihallinnollisena virastona hallitusohjelmaan kirjattu tavoite hallinnon yksinkertaistamisesta ja selkeyttämisestä on toki tarpeen. Kun itsehallintoalueiden myötä Suomeen on tarkoitus synnyttää kokonaan uusi julkisen hallinnon taso, on vakavasti pohdittava valtionhallinnon keskus- ja aluehallinnon tehtäviä ja niiden tarkoituksenmukaista organisointia kokonaisuutena.  

Me Etelä-Suomen aluehallintovirastossa olemme painottaneet valtionhallinnon järjestämistä valtakunnallisen toimivallan lähtökohdista. Näin näkemyksemme mukaisesti kunnat, itsehallintoalueet ja valtiohallinto muodostaisivat luontevat kolme tasoa julkiselle hallinnolle. Olennaista uudistuksessa on selkeä tehtäväjako ja hallintorakenteen poikkihallinnollisuuden syventäminen kohti aidosti yhteistä hallintoa. Tätä alleviivaavat myös turvallisuusjohtamisen tarpeet. Koko yhteiskuntaa koskevien uhkamalleihin varautumisessa koordinaatio voi syntyä vain hallinnon yhteistyöllä – ja yhteistyö on tehokkainta silloin kun kyse on yhdestä ja yhteisestä hallinnosta.

Hyvät kuulijat,

Kun on kyse kokonaisturvallisuuden laajasta tehtäväkentästä, on selvää että suomalaisen yhteiskunnan ehdoton vahvuus on kolmas sektorimme ja laaja järjestökenttämme.

Maanpuolustusjärjestöt ovat perinteisesti edelleen yhteiskunnan turvallisuustoimintojen merkittäviä toimijoita. Erilaisten laajojen häiriötilanteiden hallinta edellyttää monipuolisen järjestökenttämme kaikkien toimijoiden osaamisen ja mahdollisuuksien hyödyntämistä. Huoltovarmuuskriittisyyden kentällä erinomainen esimerkki monipuolisen järjestöosaamisen hyödyntämisestä on muun muassa Huoltovarmuuskeskuksen poolijärjestelmässä jo pari vuotta toiminut Suomen Pelastusalan keskusjärjestön puheenjohdolla toimiva kotitalouksien varautumisen toimikunta, joka kokoaa järjestökenttää Metsästäjistä Marttoihin ja kotitalousopettajiin pohtimaan ja toteuttamaan yhteistä työtä kotitalouksien varautumisen tueksi.

Pelastustoimen tehtäväkenttään kuuluu yhteistyössä kuntien kanssa ylläpitää poikkeusolojen väestönsuojelujärjestelmää, jonka erilaisissa muodostelmissa ja johtokeskuksissa on runsaasti sijoittumismahdollisuuksia tehtäviin kouluttautuneille vapaaehtoisille.

Kansallisella tasolla toisaalta kokonaisturvallisuuden ohjausasiakirjat ja toisaalta kansallinen koordinaatiotyö on jo pitkään puhunut vahvasti julkisen sektorin, järjestöjen ja elinkeinoelämän yhteistyöstä. Käytännön työssä olemme kuitenkin todenneet esimerkiksi valmiusharjoituksissamme, että kuntien varautumisessa järjestökentän toimijoiden hyödyntäminen voisi olla vahvempaa ja laajempaa. Kyse on toisaalta tietoisuudesta, mutta myös toimintamallien päivittämisestä. 

Me Etelä-Suomen aluehallintovirastossa olemme oma-aloitteisesti ottaneet itsellemme roolin toimia järjestökentän ikkunana valtionhallintoon. Pohdimme parhaillaan miten voimme madaltaa esteitä yleishyödylliselle vapaaehtoistoiminnalle.

X X X

Reserviläiskirje toi runsaasti keskustelua siitä, missä on kunkin paikka on, mikäli joutuisimme kohtaamaan vakavimpia uhkamallejamme. Yleisönosastokirjoituksista välittynyt epätietoisuus omasta tehtävästä nosti esille hyvin tarpeen viestiä ja toisaalta käydä myös laajemmin keskustelua yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden valmiuksista. Nykyisessä ajattelussamme esimerkiksi valtion ja kuntien julkisen sektorin palvelutuotannossa on enää harvoja tehtäväalueita, jotka eivät olisi merkityksellisiä yhteiskunnan kriisinhallintamekanismeissa.

Silloin kun sotilaallinen maanpuolustus joutuu perustamaan joukkonsa, muun muassa pelastustoimen, sosiaali- ja terveystoimen sekä kuntien eri hallinnonalojen perustamat väestönsuojelumuodostelmat sekä toisaalta erilaiset palvelutuotannon varmistavat valmiusryhmät perustetaan ja ne tarvitsevat avainhenkilöstönsä ja materiaaliset valmiutensa. Nämä ovat reserviläisille vähintään yhtä arvokkaita sijoittumispaikkoja kriisin aikana kuin sotilaalliset tehtävät.

Esimerkiksi elinkeinoelämän huoltovarmuuskriittisyys on nykyisin valtavasti laajempi käsite kuin se oli vielä viime sotien aikana. Palvelutuotantomme ja logistiikkaketjumme ovat laajoja, jatkuvasti muotoaan muuttavia verkostoja, joissa pk-yritysrintamaltakin löytyy kriittisiä avainpalvelun tuottajia. Näin yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta merkittävä turvallisuustehtävä voi olla yksi ja sama päivittäisen arkisen aherruksen kanssa. Tämän tosi asian viestimisessä ei ehkä ihan onnistuttu.

Arvoisat reserviläiset,

Suomen ehdoton vahvuus on yleisen asevelvollisuuden tuottama laaja reservi. Yhteiskunnallisesti on tärkeää, että reserviläisjärjestöt tarjoavat julkisen hallinnon tukena järjestäytyneen mahdollisuuden aktiivisille jäsenilleen kanavan kehittää osaamistaan maanpuolustustyössä. Vallitsevan epävarmuuden aikana on helppo todeta, että Suomessa on tehty oikein, että muun muassa maanpuolustusjärjestöjen toiminnasta on pidetty huolta myös vakaampina aikoina.

Turvallisuustyötä harjoittavien järjestöjen työ säteilee paitsi turvallisuutta jäsenien kehittyvien henkilökohtaisten taitojen kautta, jäsenet vievät myös omiin verkostoihinsa, kotiin, työmaalle ja muihin harrastuksiinsa taitonsa ja asiantuntemuksensa -  siten työn vaikuttavuus on välillisesti hyvin laajaa. Maanpuolustusjärjestöt ovat myös tehokas kanava jäsenten siviiliammateissaan kehittämän asiantuntemuksen siirtämiseen maanpuolustuksen ja kokonaisturvallisuuden hyödyksi – jos tämä ymmärretään ja mahdollisuus osataan hyödyntää. 

Arvoisat Uudenmaan Reserviläisjärjestöjen edustajat, toivotan teille erinomaista alkanutta vuotta ja toivotan menestystä turvallisuutta edistävän järjestötoimintanne parissa.

Virastotontun aarre

 

Eräänä hiljaisena joulukuun iltana, kun sammuttelin valoja virastostamme, kuulin salissa hiljaista rapinaa. Sellaista, jonka kuulee juuri ja juuri, niin ettei ole ihan varma kuuliko mitään. Päätin kuitenkin mennä tarkistamaan. Ketään muita ei talossa ollut enää moneen tuntiin.

Rapinaa. Ja jupinaa. Pimeässä huoneessa. En laittanut valoja. Varovasti kurkistin sisälle ja jouluvalojen hämärrä valossa näin – tontun! Pieni mies kaivoi vanhan kirjoituspöydän laatikoita tuskastuneen oloisena. ”Täällä sen piti olla. Ei se ole täällä. Täällä se on ihan varmasti ollut. Ei se ole täällä,” tonttu jupisi itsekseen. Astuin huoneeseen ja rykäisin. Tonttu työnsi lipaston laatikon nopeasti kiinni ja jätti partansa väliin. ”Ai!”

Laitoin valot päälle. Hätäännys paistoi kutsumattoman vieraan valosta sokaistuneista silmistä. Hän kiskoi partaa irti jumiutuneesta laatikosta epätoivoisena.

”Rauhallisesti nyt vaan. Ei ole mitään hätää. En tee sinulle mitään. Anna minun auttaa,” rauhoittelin vierasta. Lähestyin pikkumiestä varovasti. Tonttu näytti hyvin epäluuloiselta, kiusaantuneelta ja hieman pelokkaaltakin.

”Mitä ihmettä sinä teet täällä? Mistä sinä oikein olet tullut? Ja kuka sinä olet?” kyselin samalla kun yritin varovasti avata laatikkoa satuttamatta pulaan joutunutta tonttua.

Sain kuin sainkin laatikon avattua. Hetken näytti, että vieraani pyyhältäisi saman tien pakoon, mutta sitten hän henkäisi ja katsoi minuun varovasti. ”No, olen paljastunut joka tapauksessa. Olen virastotonttu ja olen kadottanut aarteeni,” hän aloitti.

Tonttu kertoi asuvansa vanhan rakennuksemme vintillä, elelleensä siellä rauhallista eloa lähes kahden vuosisadan ajan. Virastotonttu oli jäänyt eläkkeelle läänien lakkauttamisen yhteydessä, aluehallintovirastojen aloittaessa. Olihan tuolloin moni muukin perinne joutunut romukoppaan. Romukoppaan olivat joutuneet myös tontut, joilla oli entisinä aikoina monia tärkeitä tehtäviä lääninhallituksissa. Muut tontut olivat jo muuttaneet pois virastosta, mutta tämä tonttu oli jäänyt vielä – ehkä vähän velvollisuudentunnostakin - hoitamaan vihonviimeistä tehtävää, jouluilon sytyttämistä viraston väkeen.

”Mitä sinä sitten etsit?” kysyin tontulta. ”Aarrettani. Jouluilon sytytintä. Se on ollut täällä samassa laatikossa kaikki nämä vuodet. Mutta nyt sitä ei ole missään.” Tonttu kääntyi jälleen laatikon puoleen, kaivoi, käänsi ja kurkki papereiden alle ja väliin. ”Millainen se on?” kysyin. Tonttu kuvaili sytytintä ja pian muistin esineen, jonka olin tuolta laatikosta löytänyt ja vienyt huoneeseeni. Utelias kun olen, olin uuteen taloon tultuani tutkinut jokaisen huoneen kaapin ja laatikon. Pyysin tonttua odottamaan ja menin huoneeseeni. Ikkunalaudalla oli viehättävästi tummunut tinainen pilli. Tai sellaiseksi sen olin kuvitellut.

Palasin tontun luokse ja näytin esinettä. Hymy nousi pienen miehen kasvoille. Helpotuksen huokauksen saattelemana hän iloitsi joulun pelastuneen. ”Et osaa edes kuvitella, mitä tapahtuisi jos emme saisi sytytettyä jouluiloa. Syksy on muutenkin ollut raskas. Viimeinenkin positiivisuuden pisara on käytetty asiakastyössä. Tunnolliset virkamiehet ovat jaksaneet ja tehneet tosi kovaa työtä. Jouluilon sytyttäminen on kuitenkin tärkeää paitsi virkamiehille niin erityisesti heidän läheisilleen kotona. Kyllä kai sinäkin tiedät millainen voi työstä väsynyt puoliso, isä tai äiti olla? Tai vaikkapa ystävä?” tonttu kysyi. Ja kyllä, tiesin sen varsin hyvin. Itsekin olin jo miettinyt, miten jaksaa vielä kerätä voimia joulun viettoon. Mieli tekisi vain nukkua.

Tonttu pyysi minua mukaansa. Yhdessä nousimme portaat viraston vintille ja kävelimme ikkunan luo. Ikkunalla oli kaunis lyhty. ”Tämä on jouluilo. Sytytetään se nyt yhdessä, niin koko viraston väellä on mukavampi joulu”, tonttu sanoi. Hän napsautti tinaista sytytintä ja iloinen liekki tarttui kynttilän sydämeen. Ja samalla tunsin joulun täyttävän myös minun sydämeni. Aarre oli löytynyt.

Iloista joulua ihan kaikille. Ja onnea tulevalle vuodelle 2016. Kiitos kuluneesta yhteistyön ja tekemisen vuodesta.

Terveisin Minna

PS. Aloitin joulusatuperinteen vuonna 2005 Karkkilan kaupunginjohtajana kertomalla kuntalaisille joulusadun kaupungin joulunavaustapahtumassa. Tämä on ensimmäinen joulusatuni ylijohtajana.

Itsenäisyyspäivänä 6.12.2015 Orimattilassa

 

Hyvät naiset ja herrat, hyvät juhlavieraat,

Terveisiä Rovaniemeltä. Palasin eilen työmatkalta, jossa yhdessä kollegoideni kanssa pohdimme suomalaisen aluehallinnon tulevaisuutta. Tiukan kokousohjelman välissä meillä oli mahdollisuus tutustua Lapin maakuntamuseon talven erikoisnäyttelyyn Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940-1944. Näyttely oli äärimmäisen vaikuttava. Se kertoi toisaalta lappilaisten ja saksalaisten ystävyydestä toisen maailmansodan alussa ja toisaalta Lapin sodan karmeasta lopusta, hävityksestä, jonka saksalaiset jättivät jälkeensä poistuessaan maastamme.

Tuohon samaan ajanjaksoon liittyy myös Orimattilan kaupungin ja kaupunkilaisten kannalta merkittäviä tapahtumia itäisen rajamme takana. Tunnette paremmin oman kuntanne historian, mutta Orimattila on yksi eniten siirtoväkeä menetetystä Karjalasta vastaanottaneista kunnista. Oma kirvulainen mummoni ehti muuttaa ennen sotaa, mutta hänen siskonsa asettui niin ikään tänne Orimattilaan sodan jälkeen. Siitä johtuen vietin paljon lapsuuteni kesiä täällä Orimattilassa.

Hyvä juhlaväki,

Kaiken tämän jälkeen Suomi pystyi nousemaan. Tänä päivänä tämän hetken ongelmista huolimatta Suomi on osa vaurainta Eurooppaa. Eurooppa puolestaan on osa vaurainta maailmaa. Sotien jälkeen isämme ja äitimme jälleenrakensivat suursodan moukaroimasta Suomesta entistä ehomman ja veivät työllään kansakuntamme rikkaimpien joukkoon. Kansa joka kärsi sodasta lukemattomilla eri tavoilla, eheytyi vapauden, demokratian, yksilön oikeuksien ja esimerkiksi naisten oikeuksien vahvistamisen maailmanlaajuiseksi esikuvaksi. Ylpeilemme tänään maailman korkeatasoisimmasta opetuksesta, puhumattakaan esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuoltomme laadusta. On totta, että tämän hetken taloudelliset säästöt koettelevat hyvinvointimme rakenteita, mutta niistäkin huolimatta olemme monella tavalla etuoikeutettuja.

Kansakuntamme se osa, joka kärsi ja teki työtä, koki pohjattomilta tuntuvat menetykset kotonaan tai lähipiirissään isänmaalle annettujen uhrien muodossa. Tuo sama joukko lähetti 80 000 lastaan naapurimaihin turvaan ja asutti neljäsataa tuhatta karjalaista koteihinsa. Me suomalaiset muistamme hyvin miksi sota on suurin onnettomuus, mihin ihminen tai kansa voi joutua. Suomessa monet perheet joutuivat luopumaan jäsenistään kaatuneina tai sodan kauheuden rikkomina ja murtamina. Osa menetyksistä koettiin rikkoutuneina perheinä - sotalapsista kaikkiaan 15 500 jäi pysyvästi uuteen kotimaahansa. 

Kansakuntamme siis ymmärtää hyvin miksi hädässä on autettava, miksi tarvitsijalle on tarjottava.

Moni on sanonut, autetaan ensin omiamme ja katsotaan sitten muita. Jos tällä tarkoitettaan, että suojataan omiamme ja suojataan vaurautemme eli kykymme tehdä hyvää myös muille – olen samaa mieltä. Mutta jos tällä tarkoitetaan, että autetaan omiamme ja jätetään muut avutta – en voisi olla voimakkaammin toista mieltä. On meidän vuoromme auttaa.

Itsenäisen Suomen valmistautuessa kohta koittaviin 100 -vuotisjuhliinsa, olemme tilanteessa jota joudumme pohtimaan ristiriitaisin tuntein. Pelko on saapunut Eurooppaan, Pohjolaan ja Suomeen. Pelko on tullut taloudellisena ahdinkona, huolena tulevaisuudesta. Pelko on tullut huolena ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttamasta vesikadosta. Pelko on tullut sotina Euroopassa ja Euroopan lähialueella.

Tilanne Euroopassa on muuttunut nopeasti. Vielä vuoden 2003 Europan Unionin turvallisuusstrategian johdannossa todetaan, että ”Eurooppa ei ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa. Euroopan historiassa on 1900-luvun alkupuoliskon väkivaltaisen kauden jälkeen seurannut ennen kokematon rauhan ja vaurauden aika”. Ajat ovat nyt todella toiset. Turvallisuuden tilalle on astunut pelko.

Pelon seurauksena Suomeemme on saapunut turvapaikanhakijoita. Pelko on vaarallinen asia. Pelkääjä tarttuu aseeseen ja hyökkää silloin kun pitäisi rakentaa rauhaa. Ainoa asia joka on vielä pahempaa kuin 100 viatonta uhria Pariisin kaduilla on 1000 viatonta uhria sotatantereiden väistämättöminä siviiliuhreina. Viattoman siviiliuhrin isä, äiti, puoliso, veli tai sisko radikalisoituu vihassaan viattoman uhrin vuoksi.

Hyvät naiset ja herrat,

Eurooppaa ravistelee pakolaiskriisin lisäksi kansainvälisen terrorismin uhka. Eräs tutkija listasi kahdeksankymmentäluvulla kylmän sodan kauden kolmannen maailman sotien menestystä kriisienhallintaoperaatioina ja havaintonaan opetti välttämään pitkittyneitä konflikteja. Nykyisen uhkamme syyt ovat Lähi-Idän konfliktien sarjan koko historiassa.

Sotataidon oppi-isä, kiinalainen Sun Tsu totesi parhaimman kenraalin olevan sen, joka voittaa ilman taistelua. Nyt Pariisin jälkeen on Euroopassamme todettava, että emme onnistuneet – ja meillä tarkoitan koko länsimaisten, demokraattisten ja vauraiden valtioiden yhteisöä – ennaltaehkäisemään sotaa terrorismia vastaan.

Terrorismin syyt eivät nouse väkivallan ideologiasta. Terrorismin syyt ovat epätoivo, epäoikeudenmukaisuuden kokemus, lähimmäisten kärsimyksen todistaminen, kokemus sorrosta joka ruokkii epäinhimillisiä tekoja. Vauraiden länsimaiden strategiana on oltava nyt: Miten hyökkäämme vauraudella kaikkialla terrorismin juurten kimppuun. Miten iskemme hyvyydellä pahuuden kasvualustaan? Samalla kun meidän siis on hallittava vallitseva kriisi mahdollisimman hyvin ja taitavasti, meidän on hallittava – estettävä – tulevat kriisit.

Terrorismin torjuntaa tehdään monella tavalla laajalla rintamalla. Pariisin ilmastokokous on myös terrorismintorjunnan strategista tasoa. Jo nyt jotkut ilmastotutkijat arvioivat, että osasyyllinen Lähi-Idän humanitaariseen kriisiin väkivallan lisäksi on ollut kuivuuden aiheuttama.  Saamalla ilmastonmuutos hallintaan, koetamme estää maapallon eräiden asuttujen osien muuttumista elinkelvottomaksi. Maapallon asiasta on tullut kaikkien sen asukkaiden asia. Ilmastonmuutoksen hallinnasta on tullut esimerkki maailmanlaajuisen turvallisuuspolitiikan tarpeesta.

Olemme viime aikoina kansallisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme puhuneet paljon kokonaisturvallisuudesta – koska aikamme on sellainen mikä se on. Eurooppaa ravistelee pakolaiskriisin lisäksi siis kansainvälinen turvallisuustilanne Lähi-Idässä, Pohjois-Afrikassa sekä jäätymisen merkkejä osoittava Ukrainan kriisi, joka vaikuttaa voimakkaan jännitteisesti Euroopan ja Venäjän suhteissa. Pariisin terrori-iskujen jälkeen luemme päivittäin uutisia Eurooppaa koskevista uhkatilanteista samalla kun Eurooppa kokoaa sotilaallista koalitiota kansainvälistä terrorismia vastaan.  Perinteisten turvallisuustoimijoiden voimavarat ovat olleet keskustelun ytimessä ja tämä on tärkeää – valtion erityinen tehtävä on yhteiskunnan turvallisuuden ylläpitäminen. 

Hyvät naiset ja herrat,

Julkinen hallinto toteuttaa laajaa turvallisuuskäsitystä ja kokonaisturvallisuutta useilla eri tasoilla. Minulla on ollut ilo palvella kansakuntaamme julkisissa palvelurakenteissa – kansanedustajana, kuntakentässä ja nyt valtionhallinnossa, joille näille kaikille on arvoissa yhteistä suomalaisen oikeusvaltion toteutuminen, demokratian ylläpitäminen – vapauden, vakauden ja vaurauden edistäminen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kun nyt puhumme uusista peloistamme kansainvälisestä terrorismista radikalisoitumisen kautta – teemme jatkuvasti parasta työtä syrjäytymisen ja radikalisoitumisen ehkäisemisessä vahvistaessamme hyvinvointiamme julkisen hallinnon perustyöllä.  Koko yhteiskunnan riskienhallinnassa tarvitaan laajaa toimijoiden yhteistyötä. Ongelmien ennaltaehkäisy edellyttää tietoon perustuvaa ennakointia. Viimeisen vuoden turvallisuushaasteet suomalaisessa yhteiskunnassa alleviivaavat sitä, että olemme olleet oikealla tiellä.

Turvallisuuden vahvistamisessa ja toteutumisessa tarvitaan kaikkia. Meillä jokaisella on tärkeä rooli tuossa työssä, kotona isinä ja äiteinä, työpaikalla avainhenkilöinä sekä laajemmin yhteiskunnassa vastuullisina ja tiedostavina keskustelijoina. Vallitsevassa tilanteessamme esimerkiksi juuri nyt usealla tasolla keskeinen haaste on turvapaikan saaneiden kotouttamisen onnistuminen, tällä turvaamme uusien suomalaisten nopean siirtymisen Suomen hyvinvoinnin vahvistajiksi sekä ehkäisemme syrjäytymisen riskit.

Julkinen keskustelu on Suomessa koventunut. Sosiaalisen median nimettömyydessä heitellään uhkauksia ja vihapuhetta kuin ennen syrjäkuppiloiden peräpöydissä. Kun jokainen voi tänään toimia mediana, myös sananvapauden harjoittajan vastuu on kasvanut. Sananvapautemme on pyhä ja arvokas asia demokratian ja oikeusvaltion vahvimpina ilmentyminä. Toivon kovasti, että sanan ja kokoontumisvapauden harjoittajat tänään mittelisivät vain näkemystensä perustelujen vahvuudella.

Suomalaisten on yhteisesti tuomittava jyrkästi kaikenlainen väkivaltaisuus, henkinen ja fyysinen, sekä toisten omaisuuden tuhoaminen millään verukkeella. Meidän on tuomittava myös rasismi.

Rasismi on käsite, jossa ihminen luokitellaan jonkin ominaisuuden mukaisesti. Vielä viisikymmenluvulla mm. Heikki Waris kuvasi 1952 julkaistussa tutkimuksessaan: Hämäläiset ovat jäykkiä, jäyhiä ja harvapuheisia, mutta luotettavia, asiallisia ja työteliäitä. Topeliuksen Maamme-kirja toteaa että karjalainen on vilkkaampi, iloluontoisempi, uteliaampi, puheliaampi ja ystävällisempi kuin muuta maanmiehensä, mutta myös koreilunhaluisempi, kerskaavampi ja hyvin taipuvainen kauppaan. Kaikki luonnehdintoja, jotka eivät esimerkiksi meillä viranomaisessa olisi enää mitenkään mahdollisia. Olennaista on, että karjalainen kulttuuri rikastutti uuden asuinseutunsa ja teki taas suomalaisuudesta jalostetumpaa.

Hyvät ystävät, meidän on löydettävä kanavat rakentavaan keskusteluun. Ehkä voisimme kokeilla uudenlaisen rakenteen synnyttämistä julkisiin kohtaamisiin. Marssittakaamme ongelmien vastakkaiset näkemykset parhaine puhujineen toisiaan vastaan julkisiin esiintymisiin, haastakaamme parhaat perustelut esiin. Menetelmä on tuttu vaalitenteistä, mutta puolueiden puheenjohtajien lisäksi keskusteluun kutsutaan kulloisenkin haasteen kannalta olennaiset tahot. Keskustelut toistettaisiin muutaman kerran vuodessa joka vuosi – ei vain vaalivuosina. 

Lähi-Idässä on käynnissä sisällissota, joka kääntää ihmisiä toisiaan vastaan ja murtaa mieliä. Kotinsa ja perheensä menettänyt, pahuutta todistanut tarvitsee apua paitsi suojan ja ravinnon muodossa, myös rakentamaan minuutensa uudelleen. Jos uudelleenrakennus tapahtuu pelossa ja vihamielisessä ympäristössä – korjaus ei onnistu. Jos annamme turvallisen – suomalaisen – kodin, olen varma, että saamme suomalaisuuteen uusia rikkauden lähteitä.

Meidän on uudessa ajassamme löydettävä ihmisyys ja esi-isiemme lähimmäisenrakkaus uudelleen. Suomi voisi ottaa huomattavasti nykyistä aktiivisemman roolin kansainvälisessä turvallisuustyössä. Voisimme kertoa tarinamme kansakuntamme vaikeiden alkuaskeleiden kautta. Keinona voisi olla uhrausten ja ankaran työn kautta rakennetun yhteiskunnan rakennuspiirustusten vieminen kaikkialle sinne, missä tiekarttaa tarvitaan. Tämä on tehtävä, ei neuvoen, vaan vain onnestamme iloisina - nöyränä esimerkkimme kertoen. Ja kun esimerkki on kerrottu, annetaan myös konkreettista apua. Kohdennetaan hyvinvointihankkeita sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan - voiteeksi sydämen hyvyydelle. Kun tuo apu viedään kotimaisten yritysten palveluina, rakennetaan hyvyyden pesäkkeistä sillanpäitä myös uudelle kansalliselle kasvulle. Hyväntekijät muistetaan ja erityisesti hyvä työ tekijäänsä kiittää.

 Hyvät ystävät,

Lopuksi on kiitosten aika. Me aikamme aktiiviset kansalaiset arjen aherruksen lomassa usein ja ymmärrettävästi kohdennamme huomiomme päivän haasteisiin, huolehdimme huomisesta ja kiihtyvässä kehityksessä vauhtimme vastuissamme lisääntyy tasaisesti. Itsenäisyyspäivänä juhliessamme vapauttamme, vakauttamme ja vaurauttamme kiitämme tämän kaiken mahdollistajia, kansakuntamme rakentajia, sotavuosien onnettomuuden voittajia, sotiemme veteraaneja ja yhteiskuntamme jälleenrakentajia – isoisiämme ja –äitejämme – joista moni vielä on joukossamme muistuttamassa arvojemme perustasta, voimamme syvyydestä. Luotamme nuorisoomme taas meitä viisaampina oppimaan kokemuksistamme. Koemme vastuumme perinnöstä suurena velvoitteena ja innoittajana pyrkiessämme parempaan huomiseen itsenäisyyttämme juhlien.

Toivotan kaikille mitä parhainta itsenäisyyspäivää.

Ristiriitaisissa tunnelmissa

Onneksi ei aina tarvitse olla ehdotonta mielipidettä kaikista asioista. Niin kuin nyt esimerkiksi tästä turvapaikanhakijoiden vyörystä Suomeen ja Eurooppaan. Seuraan tilannetta hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että hädässä olevia pitää auttaa. Voin vain kuvitella mitä tuskaa kotimaansa pelossa tai köyhyydessä jättäneet ihmiset kokevat. Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mutta on vaikea kuvitella, että olisi lottovoitto joutua jättämään kotinsa ja perheensä ja joutua kylmään pohjoiseen maahan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Kaikki eivät selviä matkasta hengissä, perheet hajoavat ja traumat jättävät ikuiset jälkensä.

Otin eilen kantaa maahanmuuton riskeihin. Totesin, että suurimman uhan muodostaa suomalaisten keskuudessa syntyvät ääri-ilmiöt, rasismi ja väkivaltaisuus. Lausuma oli tarkoituksella kärjistetty ja teki tehtävänsä provosoimalla sosiaalisessa mediassa lievästi sanottuna värikästä keskustelua. Ovatpa aktiivisimmat innostuneet lähettämään ihan henkilökohtaista sähköpostiakin. Kielenkäyttö synnyttää kylmiä väreitä. 

Polttopulloja vastaanottokeskusten pihalle heittelevät suomalaiset pelottavat minua ihan ihan oikeasti. Lyhyellä tähtäimellä riskit liittyvät juuri meihin suomalaisiin ja meidän kykyymme sopeutua muutokseen. Pitkällä tähtäimellä riskejä ovat myös terrorismin soluttautuminen maahamme ja kotoutumisen epäonnistuminen.

Suvaitsevaisuudestani huolimatta on pakko myöntää, että ymmärrän myös ainakin joitakin maahanmuuton ärtymystä aiheuttavia syitä. Suomen talous on heikossa hapessa, valtiontaloudessa on tiedossa isoja kansalaisten arkea koettelevia leikkauksia ja työttömyys jäytää suomalaisten hyvinvointia ja itsetuntoa. Kriisi ei olisi voinut tulla meidän suomalaisten kannalta juuri ikävämpään ajankohtaan. Valitettavasti kriisit eivät kuitenkaan kysy sen enempää aikaa kuin paikkaakaan. Kiusaus asettaa turvapaikanhakijoiden tuki ja omien heikoimpien kansalaisten pärjääminen vastakkain on suuri.

Empatian tunteita ja auttamishalua herättävät helposti pienet lapset, äidit ja vanhukset. Työikäiset terveet miehet turvapaikanhakijoina herättävät ärtymystä myös minussa vaikka kuinka yritän taistella tuota tunnetta vastaan. Mikä minä olen tuomitsemaan kun en tunne jokaisen tarinaa. Eikä minun tarvitsekaan tuntea. Sitä varten meillä ovat vastaanottotoimintaa tekevät viranomaiset, jotka parhaansa mukaan selvittävät, onko avuntarve todellinen. Ja jollei ole, pikakäännytys toivottavasti toimii.

Tilanne on uusi niin koko Euroopassa kuin erityisesti Suomessa. Vastaavaa kansanvaellusta ei ole nähty toisen maailmansodan jälkeen. Siksi sitä on niin vaikea ymmärtää ja ehkä jopa hyväksyä. On vain yritettävä. Ristiriitaisissa tunnelmissa.

Vale, emävale, tilasto

Yksi helpoimmista säästökohteista on virkamieskunta. Näin tuntuu moni ajattelevan. Viimeksi teemaan tarttui A-P. Pietilä, Etelä-Suomen Median julkaisujohtaja ja pääkaupunkiseudun suurten kaupunkilehtien vastaava päätoimittaja. Pietilä ihmetteli laajalle levinneessä kolumnissaan virkamieskunnan suuruutta. 530.000 virkamiestä julkisen hallinnon palveluksessa. Kamalan paljon. Virkamiesten työaikaa pidentämällä, pärjätään hänen mukaansa jopa 15.000 virkamiestä vähemmällä.

Voi olla. En ryhdy siitä väittelemään. Myös minun mielestäni meillä virkamiehillä on pitkät lomat ja ilman muuta niistä pitää pystyä neuvottelemaan.

Mutta ketä ovat nuo sadat tuhannet virkamiehet? Kunnissa ja kuntayhtymissä työskenteli viime vuonna 430.000 virkamiestä tai työntekijää, valtiolla vajaat 80.000. Määrä on pienentynyt viime vuosina rajusti. Vuonna 2000 valtion leivissä oli 124.000 palkansaajaa.

Valtio ja kunnat ovat viime vuosina ulkoistaneet ja yhtiöittäneet runsaasti toimintojaan. Yhä useamman entisen virkamiehen työasussa lukee tänä päivänä ISS, L&T, CGI tai jotain muuta vastaavaa. Yhä harvemmin julkishallinnon palkkalistoilta löytyy enää siivoajia, vahtimestareita, kuljettajia tai it-henkilöitä. Tämä vääristää myös palkkatilastoja. Pietilän kolumnissa todettiin, että julkishallinnon palkat ovat nousseet yksityistä sektoria nopeammin. Mikään ei kuitenkaan valehtele enemmän kuin keskiarvo. Kun esimerkiksi valtion työpaikat ovat vähentyneet ja jäljelle jäävät vain korkeasti koulutetut tietotyöläiset, keskimääräiset ansiot tilastoissa todellakin ovat nousseet. Yksittäisten virkamiesten tilinauhoissa ei kuitenkaan ole tapahtunut radikaalia muutosta.

Valtion työpaikoista 40 prosenttia sijoittuu ns. turvallisuustoimintaan eli suurimmat ammattikunnat työskentelevät puolustusvoimissa, poliisissa, rajavartiostossa ja rikosseuraamusvirastossa eli vankiloissa. Valtion aluehallinnossa työskentelee 8.000 virkamiestä, joista 1.200 aveissa ja loput elyissä.

Suurin osa noista parjatuista virkamiehistä työskentelee kunnissa ja kuntayhtymissä. Suurin ammattiryhmä ovat 115.000 terveydenhuollon ammattilaista kuten sairaanhoitajat ja lähihoitajat. Lääkäreitä on julkisella sektorilla noin 16.000. Opetusalalla toimii yli 70.000 virkamiestä ja sosiaalihuollossa 50.000 esimerkiksi vanhusten ja vammaisten palveluissa. Kuntien hallintotehtävissä on arvioitu olevan noin 40.000 työntekijää.

Reiluun puoleen miljoonaan julkishallinnon työntekijään mahtuu siis monenlaisia ammattilaisia. Yhteistä heillä kuitenkin on, että he tekevät tärkeää työtä kansan ja kuntalaisten palveluksessa. Ihan jokainen. Turhia ihmisiä ei ole. Turhia tehtäviä saattaa olla, mutta ei ole työntekijöiden vastuulla vaan valtion ja kuntien päätöksentekijöiden.

Hyvän johtamisen vallankumous

Osallistuin viime viikonloppuna Suomen Partiolaisten Johtajatulet-tapahtumaan, jossa 1600 suomalaista partiojohtajaa ja johtajaikäistä vaeltajaa kokoontui yhteen pohtimaan johtamista ja kehittymään siinä paremmiksi.

Tapahtuma oli yksi partiotaipaleeni hienoimpia kokemuksia. Johtajatulilla yhdistyi partion tärkeimmät elementit. Opittiin uutta, koettiin elämyksiä, tutustuttiin uusiin ihmisiin sekä tavattiin vanhoja tuttuja. Viikonlopun aikana puhalsin ilmapalloon johtamisajatuksia, makasin satojen partiolaisten kanssa avoimen tähtitaivaan alla muistellen parhaimpia partiohetkiäni, biletin vesiselvänä johtajaikäisen tyttäreni kanssa metsädiscossa, nukuin parhaimpien partioystävieni kanssa kylkikyljessä yhteisessä teltassa, saunoin telttasaunassa, kypsensin ankanrintaa trangialla ja jaoin sadoille ruokaa leirikeittiössä.

Huikean hienojen elämysten lisäksi tapahtumalla oli toinen vieläkin tärkeämpi tavoite; käynnistää suomalaisen johtamisen vallankumous.

Suomen Partiolaisten puheenjohtaja Anna Munsterhjelm on kiteyttänyt tavoitteen loistavalla tavalla: ”Tässä maassa tarvitaan lisää hyvää johtajuutta. Tarvitsemme lisää niitä tyyppejä, jotka nostavat ikävissäkin tilanteissa käden pystyyn ja sanovat, että minä voin hoitaa tämän, tulkaa mukaan, pidän teistä huolta. Tarvitsemme heitä, jotka näkevät, missä on maali ja osaavat rakentaa kaikille mahdollisimman hyvän reitin sitä kohti.”

Annan johtopäätös oli, että hyvään johtajuuteen tarvitaan hyviä johtajia. Siksi hän yhdessä muiden tapahtuman tekijöiden kansa päätti aloittaa vallankumouksen omista joukoista ja koota Suomen partioaikuiset yhteen.

Olen tehnyt johtamista työkseni pian 12 vuotta ja sitä ennen toiminut johtajatehtävissä lukuisissa luottamustehtävissä. Partiojohtajana aloitin jo paljon aikaisemmin 13-vuotiaana partiojohtajana. Olen opiskellut johtamista yliopistossa ja käynyt useita eripituisia johtamiskoulutuksia. Kaikesta kokemuksestani huolimatta sain viikonlopulta valtavan paljon.

Tapahtuman ydin oli lähes kuudessakymmenessä workshopissa, jossa opittiin ja keskusteltiin johtajuudesta. Omissa workshopeissani pohdittiin ammattikonsultin avulla johtajan ajanhallintaa ja Mikkelin hiippakunnan piispan johdolla johtamisen arvoja ja niiden näkymistä omassa toiminnassamme. Teemoina oli tarjolla lisäksi palautteen antamista, itsensä johtamista, laatuajattelua, karismaa, konflikteja ja paineen alla johtamista, monikulttuurisuutta, mentorointia, työhyvinvointia, ryhmän resurssien hyödyntämistä ja paljon paljon muuta. Tarjonta olisi tuonut uutta ajateltavaa kenelle tahansa ammattijohtajalle, puhumattakaan tapahtumaan osallistuneista nuorista johtajista.

Monista partiojohtajista on tullut myöhemmässä elämänvaiheessa ammattijohtajia. Ja päinvastoin. Yllättävän monelta johtajalta löytyy taustalta partioharrastus. Partio kasvattaa tietynlaisia johtajia, joiden tekemisessä heijastuvat partioihanteet ja kasvatustavoitteet. Tärkeitä asioita ovat ihmisyyden näkeminen arvokkaana, erilaisuuden näkeminen rikkautena, kykyä asettua toisen asemaan, yhteisvastuullisuus, reiluus ja omien tunteiden ja mielipiteiden ilmaiseminen tilanteeseen sopivalla tavalla. Tärkeää on myös kyky toimia ryhmässä ja ryhmää laajemmassa organisaatiossa, halu osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen, oman ja muiden kulttuurien arvostus sekä kyky ymmärtää itsensä osaksi paikallista, kansallista ja kansainvälistä yhteisöä. Ei hassumpia tavoitteita ihan kenen tahansa suomalaisen tavoiteltaviksi.

Suomessa on noin 55.000 partiolaista. Lähes kymmenen prosenttia heistä on käynyt partiojohtajakoulutuksen. Tämä joukko toimii erinomaisina muutosagentteina suomalaisen johtamisen vallankumouksessa. Ja tuota vallankumousta Suomessa tarvitaan enemmän kuin kipeästi. Suomalainen yhteiskunta huutaa hyvää johtamista perään. Sitä kaipaa niin työelämä kuin poliittinen päätöksenteko. Nyt tarvitaan vastuunottoa ja yhdessä tekemistä, juuri niitä asioita, jotka meille partiolaisille ovat perusasioita.