Perinnöksi aitoja kohtaamisia - juhlapuhe itsenäisyyspäivänä 6.12.2018 Hyvinkäällä

Menneisyyttä kunnioittaen, nykyisyyttä tarkastellen ja tulevaisuutta aprikoiden haluan tässä puheessa tuoda esiin näkökulman, joka ei ole tyypillisin itsenäisyyspäivän puheissa, mutta äärimmäisen merkityksellinen suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta. Aloittaakseni lainaan Turun yliopiston apulaisprofessori Niina Junttilan sanoja: ”Lapsemme ja nuoremme ovat parasta mitä meillä on”.

Itsenäisyyden retoriikassa sukupolvien välinen vuorovaikutus on vahvasti läsnä. Isänmaa – maa johon isiemme lapsina synnymme. Äidinkieli – kieli, jolla äitiemme kanssa kommunikoimme. Vanhempien ja isovanhempien tapana on puhua siitä, mitä he haluavat lapsilleen jättää. Eikä silloin yleensä ole kyse rahasta tai maallisesta omaisuudesta vaan henkisestä pääomasta, arvoista, tunteista, ajattelu- ja oppimiskyvystä, hyvinvoinnista ja ympäristöstä. Itsenäisyyden taisteluissa isät ja äidit, mummit ja vaarit halusivat saavuttaa lapsilleen jättääkseen turvallisen ja tasa-arvoisen paikan kasvaa ja elää, ja jossa lapsilla on mahdollisuus hyvään elämään ja tulevaisuuteen. Samaan aikaan takaraivossa on saattanut takoa ajatus siitä, että lapset puolestaan turvaavat vanhempiensa elämää sen loppumetreillä. Myös isoäideille ja isoisille toivottiin vapaata ja turvallista paikkaa vanheta. Tästä näkökulmasta Suomi taisteltiin ja rakennettiin sukupolvien jatkumolle, meidän vanhemmillemme, meille - vanhempiemme lapsille, meidän lapsillemme ja heidän lapsilleen vielä monessa polvessa.

Lasten ja nuorten rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut radikaalisti itsenäisen Suomen aikana. Itsenäisyyden alkutaipaleella lapset osallistuivat työhön, varsin raskaaseenkin työhön, jo ennen murrosiän alkamista. Lapset siis osallistuivat perheen elannon tuottamiseen ja siitä vastuunkantamiseen. Lapsuus oli lyhyt. Lapsia saatettiin lähettää pois kotoa jo varhain elättämään itsensä piikoina tai renkeinä. Koulunkäyntiä ei tuolloin vielä kovin arvostettu, ainakaan maaseudulla, koska se vei lapset pois työn, elinkeinon, ääreltä. Lasten ja nuorten hyvinvointia ja jopa henkeä uhkasivat ravinnonpuute, kulkutaudit ja väkivalta.  

Itsenäistyneen Suomen päättäjät ja vaikuttajat alkoivat kuitenkin heti hartiavoimin tehdä töitä hyvinvointiyhteiskunnan eteen. Lasten ja nuorten hyvinvointia Suomessa on edesauttanut muun muassa oppivelvollisuuslaki, jonka presidentti Ståhlberg allekirjoitti keväällä 1921, 3,5 vuotta itsenäistymisen jälkeen. Tämän jälkeen lasten ja nuorten koulunkäynti alkoi yleistyä ja työnteko vähentyä. Suomalaisen peruskoulun arvomaailma ja periaatteet ovat siitä lähtien tasoittaneet sosioekonomisista taustoista aiheutuvia eroja ja mahdollistaneet hyvää elämää tasapuolisesti. Ja kuten tiedämme, koululaitoksemme on noussut tuon jälkeen yhdeksi maailman arvostetuimmista.

Yhteistyötä sivistys- ja sosiaali- ja terveyspalveluiden eteen yli sektorirajojen osattiin tehdä jo 1920-luvulla. Kouluneuvos Erik Mandelinin, Mannerheimin lastensuojeluliiton perustajan Sophie Mannerheimin ja arkkiatri Arvo Ylpön yhteistyö suomalaislasten ja -nuorten hyvinvoinnin eteen oli merkittävää. Neuvolatoiminta, lastensairaala, terveyssisarkoulutus, ehkäisevä mielenterveystyö, sotaorpojen auttaminen, keskoshuolto, nuorisopoliklinikka, ja myöhemmin lasten ja nuorten sekä vanhempainpuhelimet, ovat vaikuttavia esimerkkejä heidän alulle panemastaan työstä, joka on jatkunut itsenäisen Suomen eri vuosikymmenillä. Kolmikko sai myös kenraali Mannerheimin työn keulakuvaksi. Seuraavin sanoin Mannerheim kutsui kansalaisia mukaan lasten olojen parantamiseen: ”Työn määränpäänä olkoon, että jok’ainoa Suomen lapsi äidinkohdusta lähtien ja kautta koko kasvinaikansa saa oikeutetun osansa siitä hellyydestä ja huolenpidosta, joka yksinään voi laskea pohjan nuorten kehitykselle hyviksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi”. (Mannerheimin lastensuojeluliitto 2017.)

Joka ainoa nuori saakoon osansa hellyydestä ja huolenpidosta kehittyäkseen hyväksi ja hyödylliseksi kansalaiseksi. Tässä on ajattelemista tähänkin päivään. Myös hartiavoimia tarvitaan tänäkin päivänä. Ja tahtoa ja tekoja, niin poliittisia kuin arkipäiväisiäkin tekoja, meiltä kaikilta.

Mitkä sitten ovat tämän päivän lasten ja nuorten hyvinvoinnin haasteet, joihin nyt tulisi hihat käärien tarttua, kuten Mandelin, Mannerheim ja Ylppö aikanaan? Kuolleisuuslukujen katsominen ei ole enää relevanttia lasten ja nuorten hyvinvointia määriteltäessä. Nykypäivän haasteet ovat erilaisia kuin itsenäisyyden varhaisina vuosina.

Suomessa on tällä hetkellä lähes 66 000 koulutuksesta ja työelämästä syrjäytynyttä nuorta. Se on pienestä kansastamme sellainen määrä, joka vaikuttaa merkittävästi kansantalouteemme ja koko Suomen tulevaisuuteen. Nyt syntyvyydenkin ollessa pohjalukemissa, meillä ei ole varaa menettää yhtään nuorta. Tämän olemme mediastakin viime päivinä voineet kuulla. Syrjäytymisen syyt ovat moninaisia; muiden muassa perheiden huono-osaisuus, kouluttamattomuus, päihteet ja mielenterveysongelmat. Heikoimmassa asemassa ja suurimmassa syrjäytymisvaarassa ovat ne, joille näitä riskitekijäitä kasautuu useita.

Ratkaisuja lasten ja nuorten pahoinvoinnin vähentämiseksi pohdittiin ”Kasvattavatko kasvukeskukset pahoinvoivia nuoria?” -vaikuttajaseminaarissamme reilu kuukausi sitten. Seminaarissa oli paikalla lähes 200 lasten ja nuorten eteen töitä tekevää vaikuttajaa, yli hallinnollisten alojen, eduskunnasta, ministeriöistä, kuntien sivistys- ja sotealoilta sekä tutkimus- ja järjestökentiltä. Seminaarissa nuorten pahoinvointia käsiteltiin neljästä näkökulmasta: yksinäisyys, liikkumattomuus, päihteet ja köyhyys. Seminaarin tavoitteena oli tuoda syrjäytymiskeskusteluun faktoja, tieteellisesti tutkittua tietoa, ja sitä me saimme. Faktat ovat karuja

Aloitetaan päihteistä. Herättelevimmäksi tulokseksi, ei yllättäen noussutkaan nuorten oma, vaan vanhempien päihteiden käyttö, joka koskettaa todella merkittävää osaa suomalaislapsista. Vanhempien päihteiden käyttö on suuri riski lapsen ja nuoren kehitykselle ja hyvinvoinnille. Myös alkoholin ja muiden huumaavien aineiden helppo saatavuus ovat uhka nuorille ja heidän hyvinvoinnilleen. (Raitasalo 2018.) Lisäksi tiedetään, että mielenterveysongelmat saattavat lisätä päihteidenkäyttöä ja päihteidenkäyttö puolestaan vaikuttaa lisäävän mielenterveyteen liittyviä ongelmia (Aalto 2017).

Toiseksi, liikkumattomuus uhkaa lasten ja nuorten terveyttä ja hyvinvointia. Nuorten miesten kestävyyskunto on heikentynyt 1980-luvun alusta yli 10 %. Samanaikaisesti huonokuntoisten määrä on yli kuusinkertaistunut. Rasittavan ja reippaan liikkumisen määrä miltei puolittuu kolmannen ja yhdeksännen luokan välissä. Koulu tasoittaa liikkumisen eroja, mutta vapaa-ajalla eli iltaisin ja viikonloppuisin liikkuvien ja liikkumattomien lasten ja nuorten välillä erot ovat silmiin pistävän suuret. (Vasankari 2018.)

Koko keskustelu tuntui kiteytyvän köyhyyden teemasta puhuttaessa. Köyhä lapsuus kurkottaa pitkälle aikuisuuteen sukupolvien yli jatkuvina toimeentulo-ongelmina. Kalliisiin erityispalveluihin panostaminen ja halpojen peruspalvelujen lakkauttaminen kohdistuu erityisesti köyhiin lapsiperheisiin, mikä aiheuttaa eriarvoistumista entisestään. Myös vanhempien vähäinen koulutus säteilee nuoren elämään ja tulevaisuuteen monin tavoin. (Karvonen 2018.)

Säästin viimeiseksi seminaarin riipaisevimman teeman; yksinäisyyden. Sen lisäksi, että yksinäisyys satuttaa ja sairastuttaa, se vaikuttaa ennen kaikkea siihen, miten toivottomalta tulevaisuus voi näyttää. Yksinäisyys vaikuttaa konkreettisesti aivojen toimintakykyyn, joten kyse ei ole vähäpätöisestä ongelmasta.  15-vuotiaista nuorista jopa viidesosa kokee jatkuvaa yksinäisyyttä. Poikien alle kymmenvuotiaana kokema yksinäisyys ennustaa 18-vuotiaana koettavaa yksinäisyyttä, psyykkistä oireilua ja itsetuhoisuutta. (Junttila 2018.) Kokemukset yksinäisyydestä ja näkymättömyydestä ovat selvästi yleisempiä muun muassa koulutuksesta ja työelämästä syrjäytyneillä nuorilla kuin opinnoissa tai työssä olevilla. (Aaltonen, Kivijärvi & Myllylä 2018)

Kuulostaa tutulta, samat teemat toistuvat myös vanhuksiin liittyvässä keskustelussa, joten kyse lienee yhteiskunnallisesti laajemminkin ratkaistavista aiheista.

Koko kuva suomalaisten lasten ja nuorten, tai vanhustenkaan, hyvinvoinnista ei onneksi piirry näin lohduttomasti. Valtaosa lapsista ja nuorista voi hyvin, jopa erinomaisesti.  Suomi on ollut aktiivisesti mukana myös kansainvälisessä yhteistyössä lasten oikeuksia ja hyvinvointia edistääkseen. Suomenkin ratifioimassa, vuonna -89, voimaan tulleessa, YK:n Lasten oikeuksien sopimuksessa todetaan, että lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä itseään koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon iän ja kehitystason mukaisesti. Sopimuksessa todetaan myös, että lasta on suojeltava välinpitämättömältä kohtelulta. Mikä olisi välinpitämättömämpää kohtelua kuin lapsen mielipiteen ja kokemuksen huomiotta jättäminen? Lasten ja nuorten oikeuksien toteutumiseksi on Suomessa säädetty Lastensuojelulaki (2007) ja Nuorisolaki (2016), joiden tavoitteina on muun muassa turvata oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen, harrastamiseen sekä edistää osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia sekä kykyä ja edellytyksiä toimia yhteiskunnassa.

Hyvinvointiin panostaminen näkyy myös kansainvälisissä vertailuissa. Elämme maailman vapaimmassa, vakaimmassa, lukutaitoisimmassa ja onnellisimmassa maassa. Suomi on maailman paras maa myös inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa ja ihmisten perusoikeuksien suojelemisessa. Meillä on eniten inhimillistä pääomaa.  Lapsille Suomi on maailman toiseksi oikeudenmukaisin maa. Suomalaiset nuoret ovat hyvinvointivaltioiden nuorista neljänneksi tyytyväisimpiä elämäänsä ja OECD-maiden nuorista kolmanneksi tyytyväisimpiä. Voimme siis olla aidosti ylpeitä maastamme, kansastamme ja hyvinvoinnistamme. (Tilastokeskus 2018)

Sitä suuremmalla syyllä, jos haluamme pysytellä näiden rankinglistojen kärjessä myös tulevaisuudessa, meidän tulee pitää kiinni siitä, että pahoinvoivien lasten ja nuorten ja myöhemmin aikuisten ja vanhusten joukko, ei kasva, vaan vähenee.  Seminaarimme ei jäänyt vain ongelmien voivotteluun. Ongelmien tunnistamisella halusimme etsiä ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisäämiseen.  Ratkaisuissa läpi teemojen olimme hyvin yksimielisiä siitä, että lasten ja nuorten merkityksellisyyden kokemista tulee lisätä ottamalla heidät mukaan päättämään itseään koskevista asioista. Tämä koskee meitä kaikkia aikuisia: meidän tulee ottaa aikaa aidosti kohdata ja kuunnella lapsia ja nuoria!

Karkeasti jaotellen voidaan ajatella, että itsenäisyyden alkutaipaleen lapsia ja nuoria koetelleet fyysiset uhat; nälkä ja taudit, ovat nykypäivän lapsilla ja nuorilla vaihtuneet mieltä vaivaaviksi uhkiksi; osattomuuden, arvottomuuden ja merkityksettömyyden kokemuksiksi. Nämä kokemukset syntyvät juurikin kohtaamisissa ja vuorovaikutuksessa aiempien sukupolvien kanssa. Aidossa kohtaamisessa on kyse läsnäolosta ja välittämisestä sekä kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta. Kohtaamisella voidaan vahvistaa merkityksellisyyden ja kuulumisesta tunnetta, jotka ovat ratkaisevia hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen toimijuuden kannalta. Se, miten kohtaamisessa onnistumme, kertoo millainen tulevaisuutemme on; miten meidät kohdataan nyt ja myöhemmin. Ehdotan, että 101-vuotiaan Suomen perintö jälkipolville on myönteinen, hyvinvointia vahvistava, aito kohtaaminen.

Arvoisa juhlakansa, näillä sanoilla haluan toivottaa teille hyvää itsenäisyyspäivää!

 

Lähteet:

Aalto, M. 2017. Samanaikainen päihde- ja mielenterveyshäiriö. Verkkosivut: https://paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/mielenterveys/samanaikainen-paihde-ja-mielenterveyden-hairio. Viitattu. 4.12.2018.

Aaltonen, S., Kivijärvi, A. & Myllylä, M. 2018. Työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten aikuisten koettu hyvinvointi. E-julkaisu 1.11.2018: http://www.julkari.fi/handle/10024/137076.

Junttila, N. 2018. Kasvattavatko kasvukeskukset pahoinvoivia nuoria? -seminaari. 26.10.2018. Etelä-Suomen aluehallintovirasto.

Karvonen, S. Kasvattavatko kasvukeskukset pahoinvoivia nuoria? -seminaari. 26.10.2018. Etelä-Suomen aluehallintovirasto.

Mannerheimin lastensuojeluliitto. 2017. Verkkosivut: https://www.mll.fi/tietoa-mllsta/historia/. Viitattu 3.12.2018.

Raitasalo, K. Kasvattavatko kasvukeskukset pahoinvoivia nuoria? -seminaari. 26.10.2018. Etelä-Suomen aluehallintovirasto.

Tilastokeskus. 2018. Suomi maailman kärjessä. Verkkosivut: http://www.stat.fi/tup/satavuotias-suomi/suomi-maailman-karjessa.html. Viitattu 5.12.2018.

Vasankari, T. 2018. Kasvattavatko kasvukeskukset pahoinvoivia nuoria? -seminaari. 26.10.2018. Etelä-Suomen aluehallintovirasto

Danske Bank ja Airiston Helmi ovat vain jäävuoren huippu

Rikollisessa rahanpesussa ei ole aina kyse miljardeista niin kuin Danske Bankissa paljastuneessa rahanpesuvyyhdissä. Eikä rahanpesua valvota aina yhtä näyttävin iskuin kuin KRP Airiston Helmeä. Useimmiten rahaa pestään pieninä virtoina useilla eri toimialoilla. Pienistä puroista koostuu suuria virtoja. Valvontaa tekevät meidän viraston virkamiehet ja varsin matalalla profiililla. Joskus tuntuu, että liiankin matalalla profiililla ja ainakin ehdottomasti liian pienin resurssein.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto valvoo valtakunnallisesti rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä annetun lain ja sen nojalla annettujen säännösten noudattamista. Rahanpesulla tarkoitetaan toimia, joilla pyritään häivyttämään tai peittämään rikoksella hankitun omaisuuden alkuperä niin, että omaisuus näyttää laillisesti hankitulta. Rikoksella hankittu omaisuus voi olla peräisin mistä tahansa rikoksesta eli rahanpesun kohteena voi olla esimerkiksi varastettu ajoneuvo tai veropetoksella hankittu hyöty.

Valvonnan keskiöissä on käteisen rahan liikkeet ja valvonnan kohteena sellaiset toimialat, joissa käteistä liikkuu merkittävissä määrin.  Tällaisia toimijoita ovat Finanssivalvonnan valvoman perinteisen rahoitussektorin lisäksi esimerkiksi valuutanvaihtoliikkeet, perintäliikkeet, kuluttajaluotonantajat, panttilainauslaitokset, kiinteistönvälitysliikkeet ja vuokrahuoneistojen välitysliikkeet sekä tavaroita myyvät tai välittävät liikkeet. Hyvin tyypillinen rahanpesutapaus voisi olla esimerkiksi kiinteistön, ajoneuvon tai kodinkoneiden käteisostaminen ja edelleen myyminen. 

Rahanpesulaissa on säädetty ilmoitusvelvollisuudesta riskialoilla toimiville elinkeinonharjoittajille. Käytännössä tämä tarkoittaa, että palvelujen tuottajan tai myyjän muun muassa tunnistettava asiakkaansa, seurattava asiakkaiden toimintaa, tehtävä ilmoitus epäilyttävistä liiketoimista Keskusrikospoliisille. Me puolestaan valvomme, että lainsäädäntö tunnetaan ja velvoitteita noudatetaan.

Käytännössä helpommin sanottu kuin tehty. Koko Suomessa siis näitä toimialoja käytännössä valvoo neljä tarkastajaa täällä Etelä-Suomen aluehallintovirastossa. Valvottavia yrityksiä on kymmeniätuhansia. Lainsäädäntöneuvos Armi Taipale valtiovarainministeriöstä kirjoitti blogissaan tällä viikolla, että ”suurimmalla osalla suomalaisista rahanpesun torjunnan viranomaisista on liian vähän henkilöstöä”. https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/valvonnan-tehostaminen-ehkaisee-rahanpesua Tätä viestiä olemme yrittäneet välittää ministeriöille ja päättäjille jo vuosia.

Olemme esittäneet valtion talousarvion ensi vuoden kehykseen viittä uutta virkaa rahanpesun valvontaan. Tämä perustuu erityisesti kansainvälisen rahanpesua valvovan FATF:n (Financial Action Task Force) moitteista Suomelle. FATF on parhaillaan tekemässä uutta maa-arviota Suomen rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen torjunnan osalta. Suomi on vastaanottanut ensimmäisen luonnoksen maa-arvioraportista. Siinä on yksiselitteisesti todettu, että Etelä-Suomen aluehallintovirasto on aliresurssoitu. FATF:n arvion mukaan tehokas ja tarkoituksenmukainen valvonta ei ole nykyisillä resursseilla mahdollista, kun otetaan huomioon valvottavien suuri määrä.

Danske Bankin ja Airiston Helmen tapaukset ovat suuruudessaankin vain jäävuoren huippu. Tärkeä kysymys juuri nyt onkin, ottaako Suomi vakavissaan rahanpesun torjumisen vai haluaako Suomi olla erityisen houkutteleva ja kilpailukykyinen sijoituskohde harmaalle taloudelle ja sen rikollisille lieveilmiöille.

Tumpelo, tunari, idiootti

Aluehallintovirastoissa työskentelevät virkamiehet saavat varsin kirjavaa palautetta. Saamme positiivista palautetta, mutta valitettavan usein palaute on vähemmän kannustavaa. Otsikon palautteen tekee erityisen ikäväksi se, että sitä ei ole antanut ulkoinen asiakkaamme vaan kirjaamon sisäiset asiakkaat. Voi olla vaikea uskoa, mutta tämänkaltaisilla nimillä on työkaveria kutsuttu.

Meillä on käynnissä hanke tiedolla johtamisen parantamiseksi. Ilman ajan tasalla olevaa tietoa, on vaikea johtaa kohti tulevaisuutta. Tieto syntyy käynnissä olevissa prosesseissa. Tietoa tuottavat sekä asiakkaat että asiantuntijat. Keskeisessä asemassa on tiedon virheetön ja yhtäläinen kirjaaminen niin kirjaamossa kuin vastuualueilla.

Hankkeen aikana olen tutustunut paremmin kirjaamistyöhön ja sen merkitykseen virastollemme. Vaikka kirjaaminen ei ole substanssityötä, sen merkitys on vähintään yhtä tärkeää niin tiedolla johtamiselle kuin asiakkaan oikeusturvalle. Tämä tosiasia unohtuu meiltä välillä.

Kirjaamisessa sekä kirjaamossa että vastuualueilla tapahtuu virheitä. Asiakkaat harvoin toimittavat täydellisiä dokumentteja. Ne voivat olla puutteellisia tai virheellisiä. Kirjaajat joutuvat tekemään usein todella monimutkaista selvittelytyötä, johon he tarvitsevat asiantuntijoiden apua. Apua saa vain pyytämällä.

Vastuualueilla tapahtuvat kirjaamiskäytännöt vaihtelevat. Asioita kirjataan eri tavalla johtuen historiasta, asioiden määrästä, viraston suuruudesta, puutteellisesta perehdyttämisestä, heikosta osaamisesta, ajan puutteesta tai mitä moninaisemmista syistä. Matkatessamme kohti uutta valtion lupa- ja valvontavirastoa, on tärkeä löytää yhtenäiset tarkoituksenmukaiset kirjaamistavat. Itse asiassa tuota yhtenäistä toimintaa tarvitaan jo nyt, jotta tiedot olisivat vertailukelpoisia ja luotettavia.

Nyt käynnissä olevassa hankkeessa pyritään tunnistamaan ongelmat sekä yhdessä ratkaisemaan niitä. Tämä voi tarkoittaa yhteisiä pelisääntöjä tai vaikkapa uutta koulutusta.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että kukaan ei tee virheitä tahallaan. Meillä aluehallintovirastossa ei työskentele yhtään tumpeloa, tunaria tai idioottia. Meillä työskentelee tunnollisia ja ahkeria työntekijöitä, jotka inhimillisyydessään tekevät joskus myös virheitä. Minäkin teen virheitä. Ja niin todennäköisesti myös sinä. Työkaverin nimitteleminen on epäasiallista käyttäytymistä, joka ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää. Kiire tai stressikään eivät oikeuta käyttäytymään huonosti.  

Meidän esimiesten tehtävänä on puuttua epäasialliseen käyttäytymiseen, kun sellaista havaitsemme tai sellaisesta kuulemme. Meillä jokaisella on oikeus asialliseen palautteeseen ja arvostavaan kohteluun. Kenenkään työ ei ole arvokkaampaa kuin toisen. Se on vain erilaista.

Joulusatu 2017

Korvatunturilla seurataan aktiivisesti uutisia. Viime aikoina joulupukki oli kiinnittänyt erityistä huomiota monenkin asian yhteydessä käytävään valinnanvapauskeskusteluun. Korvatunturin sosiaali- ja terveyspalvelut oli toki nyt jo tehokkaasti järjestetty. Tonttujen perusterveydenhuollosta vastaa vikkelästi liikkuva, asiakalähtöinen ja osaava shamaani, sosiaalipalveluista joulumuorin siskoista ja serkuista muodostuva Turvaverkko ry, joka järjestää Korvatunturin asukkaille niin päivähoito- kuin vanhuspalvelujakin. Erityisen ylpeä tunturin väki oli jo vuosisatoja sitten käynnistyneestä kehittämishankkeesta ”Lupa välittää”, jonka keskeinen periaate oli, ettei ketään jätetä yksin. Kaikista pidetään huolta. 

Valinnanvapausperiaate kuitenkin kiinnosti joulupukkia. Hän pohti, että jollain tonttutoiminnan osa-alueella olisi kyllä mukava järjestää jonkinlainen valinnanvapauskokeilu. Aikansa pohdittuaan pukki päätti, että tontut voisivat valita työtehtävänsä pajassa vapaammin. Pukki ajatteli, että voisi järjestää pestuumarkkinat. Hän oli kuullut, että sellaisista oli hyviä kokemuksia esimerkiksi eteläsuomalaisessa aluehallintovirastossa.

Niinpä ryhdyttiin tuumasta toimeen. Tarjolla oli toinen toistaan mielenkiintoisempia tehtäviä. Oli nuken hiusten kampaajaa ja barbien meikkaajaa, mikroautomekaanikkoa, tietokonepeliasentajaa, pehmolelun kouluttajaa, lautapelitestaajaa, jääkiekkomaalin virittäjää, akustisen kitaran koesoittajaa ja vaikka mitä. Kuhina markkinapäivänä oli kova ja ilmoittautumistiskeillä pitkät jonot. Vaan ei kaikilla.

Keskustorin sivukujalla oli pienen pieni koju, jonka edessä ei tonttuja parveillut. Koju oli itse asiassa niin pieni, ettei sitä heti kojuksi edes tunnistanut. Tuossa kojussa istui kaksi harmaata hiljaista tonttua. Vili ja Valo olivat vastanneet muistipelikorttien värittämisestä vuosikymmenten ajan. Ei heidän lahjansa mikään myyntihitti ollut. Hitit tulivat menivät, mutta korttien kysyntä oli kuitenkin ollut tasaista vuodesta toiseen. Erityisesti isoäidit olivat toivoneet muistipelejä lapsenlapsilleen joululahjoiksi. Se kun oli peli, jota oli kiva pelata yhdessä suvun kesken pienimmästä suurimpaan, nuorimmasta vanhimpaan. Muistipelikorttien värittäminen ei ollut myöskään kaikkein suosituin tonttutehtävä. Vili ja Valo tosin rakastivat työtään. Teemat vaihtelivat vuosien välillä ja kauniit kuvat ilahduttivat värittäjiä. 

Illan tullen markkinat alkoivat hiljentyä. Vili ja Valo kokosivat tavaroitaan vaitonaisina. Muistipelikojulla ei ollut käynyt kukaan. Ei yhtään kukaan. Hiljaa tontut pohtivat miten mahtaisi käydä seuraavana päivänä. Mahtaisiko kukaan entisistäkään värittäjistä tulla töihin heidän kanssaan. Ja miten he selviäisivät tilauksista, jos todella olisivat jäämässä kahdestaan. Tontut tiesivät, että vaikka heitä väsyttikin, uni ei tulisi silmään. Huoli oli liian suuri.

Seuraavana aamuna Vili ja Valo istuivat värittämössä kahdestaan aamusta iltaan. Ja seuraavana. Ja sitäkin seuraavana. Muista pajoista kuului iloista porinaan ja innostuneita tonttuja tuntui riittävän kaikkialla muualla. Joulu lähestyi kovaa vauhtia, mutta väritettävien korttien pino ei tuntunut pienenevän. Harmaat tontut olivat muuttuneet entistäkin harmaammiksi.

Lähettämön Aino-tonttu alkoi eräänä iltapäivänä ihmetellä odottavien lähetysten suurta määrää ja alkoi tutkia, miksi paketit eivät lähteneet. Yhdestä paketista puuttui muistipeli, toisesta paketista puuttui muistipeli ja kolmannesta paketista puuttui muistipeli. Kymmenistä paketeista puuttui muistipeli. Mitä ihmettä? Minne muistipelit olivat jääneet, Aino ihmetteli ja päätti ottaa asiasta selvää. Tarkemmin ajateltuaan hän alkoi muistella nähneensä värittäjätontut juuri eilen värittöminä laahustavan ohi lounaskeittiön. Hän alkoi epäillä, ettei kaikki ehkä ollut ollenkaan kunnossa.

Aino päätti lähteä ottamaan asiasta selvää ja pyysi mukaansa työsuojelutontut Millin ja Mallin. Yhdessä he saapuivat värittämöön ja löysivät sieltä lopen uupuneet Vilin ja Valon, jotka kertoivat, että valinnanvapaus oli vienyt heiltä viimeisetkin apukädet. Korvatunturilla oli perinteisesti huolehdittu vastuullisesti kaikista tehtävistä, kivoista ja vähemmän kivoista. Aikaisemmin pukki oli ollut hyvin tarkka siitä, että kiertävillä vuorolistoilla varmistettiin kaikkien töiden sujuminen ja kaikkien tonttujen työhyvinvointi kiireisistäkin ajoista huolimatta. 

Työsuojelutontut päättivät viipymättä lähteä neuvottelemaan joulupukin kanssa. Tilanne ei voinut jatkua tällaisena. Joulupukki kuunteli tonttuja tarkkaavaisena ja huoli paistoi hänen silmistään. Miten ihmeessä näin oli voinut käydä? Tähän on pakko puuttua. Ihan heti.

Pukki kutsui koolle joillakin työpaikoilla henkilöstöinfoksikin kutsutun tonttuinfon ja ilmoitti valinnanvapauskokeilun päättyneen. Oikeudenmukaiset tehtäväkuvat, työvuorolistat ja tehtäväkierto palautettaisiin välittömästi. Kokeilu oli epäonnistunut, pukki myönsi. Muori taputti pukkia selkään ja muistutti, että hyvätkin johtajat tekevät virheitä ja parhaat johtajat myöntävät ne ja korjaavat virheensä yhdessä henkilöstönsä kanssa. Ja näin siis toimittiin myös Korvatunturilla.

Vili ja Valo hymyilivät toisilleen. Muistipelikortit valmistuisivat sittenkin ajoissa ja lahjat ehtisivät saajilleen. Tästä tulisi sittenkin ihan hyvä joulu.

Tunteet pelissä - ja työelämässä

Viime viikot ovat olleet henkilökohtaisessa elämässäni varsinaista tunteiden vuoristorataa. Suuria pettymyksiä, pieniä ilonaiheita, synkkää surua ja orastavaa toivoa. Jotka minut tuntevat, tietävät, että en pysty enkä haluakaan peittää tunteitani. En ehkä aina pysty täysin hallitsemaan kaikkia tunteitani, mutta toisaalta tiedän, etteivät myöskään tunteet hallitse minua.

Miten tunteet sitten näkyvät ja vaikuttavat työssäni? Ilonaiheita ja -hetkiä ei stressaavassa työelämässä ole liikaa. Sen sijaan aggressioista ja vihanpurkauksista kuulee kerrottavan vähän turhankin usein. Entä sitten epävarmuus ja pelko? Voiko johtaja jakaa huolensa? Vai tekeekö tunteiden näyttäminen johtajasta heikon?

Niin johtamisessa kuin kaikessa ihmisten välisessä kanssa käymisessä tärkeintä on aitous. Kyky olla rehellisesti oma itsensä kaikissa tilanteissa. Jos pidättyväisyys on luonteenomaista, voi yhtäkkinen avautuminen olla hämmentävää. Mutta jos persoonaan kuuluu tuntea vahvasti, saa se mielestäni myös näkyä.

Tunteiden näyttäminen ei tarkoita tunteiden vietäväksi antautumista. Vihaa saa ilmaista ja tuohtumuksensa saa sanoittaa, mutta se ei saa tarkoittaa pelolla johtamista. En keksi juuri mitään sellaista asiaa, joka oikeuttaisi huutamaan työyhteisössä. Huutaminen ei kuulu vastuulliseen aikuiseen käytökseen. Eikä varsinkaan johtamiseen.

Johtajakin on ihminen ja siksi kaikki inhimillinen on mahdollista myös johtajan elämässä. Suru on yksi osa inhimillistä elämää ja johtajallakin on oikeus surra. Jokainen tekee sen tavallaan, toiset avoimemmin kuin toiset. Mutta usein on helpompi jaksaa vaikeina aikoina, kun on edes hieman raottanut yksityisyyden verhoa. Työyhteisön empaattisuus ja tuki pystyy kannattelemaan myös johtajaa vaikeina aikoina. Olen saanut tämän henkilökohtaisesti kokea.

Entä epävarmuus? Voiko johtaja sanoa, että ei tiedä? Tämä on johtamisen kannalta yksi vaikeimpia tunnealueita. Meillä aluehallintovirastoissa on käynnissä suuri muutos. Aluehallintovirastot lakkaavat maakunta- ja sote-uudistuksen yhteydessä. Osa porukasta siirtyy maakuntiin, osa muihin keskusvirastoihin ja ministeriöihin, iso osa uuteen valtakunnalliseen lupa- ja valvontavirastoon. Ilmassa on paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia.

Seuraavassa esimiespäivässämme on yhtenä teemana sumussa johtaminen. Miten pitää yllä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, kun ei itsekään tiedä minne ollaan menossa. Kyse on nimenomaan luottamuksesta. Minun on johtajana uskottava, että vaikka emme tiedä, asiat järjestyvät kuitenkin oikein päin. On elettävä vahvasti tätä päivää ja keskityttävä niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa. On aivan turha huolehtia asioista, joihin ei voi vaikuttaa. ” Anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Luottamus synnyttää luottamusta. Ilo ja nauru tarttuvat. Mutta niin tarttuu pelkokin. Pelko on ainoa tunne, jota en johtajana haluaisi näyttää. Se ei tarkoita, etteikö minuakin joskus pelottaisi. Olimme vuosia sitten tulossa kahden perheen kesken purjehdusviikonlopun vietosta saaristosta ja jouduimme kovaan ukkosmyrskyyn. Tuuli 16 m/s, salamoi ja jyrisi. Veneessä meitä oli neljä aikuista ja viisi 1-7-vuotiasta lasta. Minua pelotti aivan järkyttävän paljon. Mutta lapsille oli koko ajan toistettava, että hätää ei ole. Pahinta olisi ollut näyttää oma pelkonsa. Samoin on työyhteisössä. Johtaja luo omalla käytöksellään ja omilla tunteillaan turvallisuutta ja turvattomuutta. Omat pelot pitää pystyä käsittelemään, mutta niitä ei käsitellä työyhteisössä vaan työnohjauksessa ja oman esimiehen kanssa.

Ehdoton suosikkitunteeni on nauru. Eräässä entisessä työpaikassani oli kirjanpitäjä, joka opetti minulle, että ”työssä pitää saada nauraa täydellä palkalla”. Ja tuota ohjetta olen parhaani mukaan noudattanut jokaisessa työpaikassani. Kaikkein mieluiten nauran itselleni ja omille mokilleni. Omalla esimerkilläni olen halunnut osoittaa, ettei mokaaminen ole maailman loppu ja tekevälle sattuu. Vain niille ei satu, jotka eivät koskaan tee mitään.  Minun johtamissani työyhteisöissä saa näyttää tunteita ja erityisesti saa nauraa. Naurun kuoleminen tarkoittaa myös työyhteisön kuolemaa.

Unelmien työpäivä

Tänään 5.10. vietettiin ensimmäisen kerran kansallista unelmien työpäivää. On hienoa, että hyvän työpäivän sisällöstä keskustellaan. Hyvä työpäivä ei ole itsestään selvyys eikä kaikilla ole mahdollisuutta unelmien työpäivään edes yhtä kertaa vuodessa. Suomalaisessa työelämässä on valtavan paljon huonoja työpäiviä, huonoja työpaikkoja ja pahoinvointia.

Millainen sitten olisi minun unelmien työpäivä? Siihen ei tarvita taikatemppuja eikä sirkushuveja. Itse asiassa minulla on todella usein unelmapäiviä jo nykyisellään. Parhaimmillaan unelmien työpäivä sisältää yhdessä tekemistä, tekemisen iloa ja onnistumisen elämyksiä. Parhaat työpäivät ovat niitä, kun päästään porukalla mahtavaan flow-tilaan. Silloin työ ei edes tunnu työltä.

Yhdessä tekeminen on minulle tärkeää. En ole yksinäinen puurtaja. Sitäkin on tullut hetken aikaa yrittäjänä kokeiltua, mutta rakastan intohimoisia keskusteluja, voimien yhdistämistä ja vaikeuksien selättämistä porukassa kootulla osaamisella. Saan virtani toisista ihmisistä. En heitä tyhjäksi imien vaan heidän voimastaan rikastuen. Yhteistyö on aina enemmän kuin vain osiensa summa.

Tekemisen ilo syntyy, kun työtehtävät ovat riittävän haasteellisia ja niitä on sopiva paljon. Työn pitää olla myös etenevää. Tulosten tekemiseen pitää olla aidot edellytykset. On turhauttavaa jos töitä on liian vähän tai ne eivät tarjoa haastetta. Muistan jo nuorena kesätöistä kaupan lihatiskiltä ns. kitutunnin. Sen viimeisen aukiolotunnin kun asiakkaita oli tosi vähän ja vain odoteltiin työpäivän päättymistä. Harvoin on ollut yhtä tylsää. Omakohtaisesti ole monesti kokenut, että ei työn määrä stressaa vaan jos työ ei suju. Haasteellisuus tekee työstä mielekkään. On mahtavaa päästä käyttämään luovuuttaan ongelmien ratkaisemiseksi. Vaikeatkin ongelmat kääntyvät mahdollisuuksiksi kun oikein innostuu. Onnistumiset tuntuvat myös upeimmilta silloin ne koetaan yhdessä. Yksin on vaikea hehkuttaa ja sitähän onnistumisen hetkellä pitää tehdä. 

Muistan vuosia sitten kipuilleeni työpaikan vaihtamista ja haikeutta mahtavan tiimin ja työyhteisön jättämisestä. Viisas tuttavani kuitenkin totesi, että johtamisasenteellani onnistun todennäköisesti luomaan myös uudessa työpaikassani unelmatiimin ja hyvän työilmapiirin. Onnekseni hän oli oikeassa. Minulla on ollut ilo työskennellä lähes poikkeuksetta ihan huikea hienojen tiimien kanssa. Eli joko olen johtajana onnistunut tekemään asioita oikein tai sitten olen vain yksinkertaisesti tavattoman onnekas. Todennäköisesti vähän molempia.

Esimerkiksi nykyinen johtoryhmäni on täynnä äärimmäisen sitoutuneita ja tunnollisia ihmisiä, jotka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. He ovat oikealla tavalla kunnianhimoisia ja rohkeita. He osaavat heittäytyä kanssani mitä syvällisimpiin keskusteluihin haastavistakin aiheista. Heidän kanssaan saavutan helposti sen työn upeimman tilan eli flown. Se on se tunne kun ajantaju katoaa ja hyvä olo tekemisestä valtaa mielen. Silloin minulla on unelmien työpäivä.

Avoimuutta, yhteistä tekemistä ja vastuunottoa

Partio on yksi parhaita juttuja elämässäni. Ilman partiota en olisi koskaan uskaltanut tai edes osannut unelmoida työstä johtajana. Partiossa ovat syntyneet myös tärkeimmät arvoni johtamisessa: yhdessä tekeminen, ilo ja innostus sekä toisten arvostaminen.

Vietin viime viikonlopun Evolla metsässä 2000 muun partiolaisen kanssa. Suurin osa heistä oli minua huomattavasti nuorempia johtajia. Heitä, joiden varassa suomalainen työhyvinvointi ja menestys on tulevina vuosikymmeninä. Suomen Partiolaisten Johtajatulet järjestettiin nyt toista kertaa ja tapahtuma ylitti kaikki odotukset.

Rankkasadekaan ei haitannut, kun innokas kuulijajoukko kuunteli Suomen yrityselämän, järjestöjen ja julkisen sektorin huippujohtajia ja asiantuntijoita. Repusta kaivettiin vain lisää sadevaatteita. Sade taukosi välillä, mutta puhe ei. Isolla lavalla Nokian hallituksen puheenjohtaja, yrittäjä Risto Siilasmaa neuvoi puhumaan ihmisille tavoitteista, ei mittareista. Rovion Peter Vesterbacka kehotti johtajia luomaan ympäristön, jossa uskalletaan tehdä ja tehdään. Yhdysvaltain entinen Suomen suurlähettiläs Bruce Oreck vannotti olemaan ainutlaatuinen, ei muita erinomaisempi. Hän uskoo myös optimismiin ja totta tosiaan, huomautti meille suomalaisille, ettei kielestämme löydy omaa sanaa optimismille. Vain lainasanoja!

Viikonloppuna vahvistui oma optimismini, ihan kaikilla maailman kielillä. Sadassa (!) työpajassa pohdittiin parempaa johtajuutta, kovaa osaamista, tulevaisuuden tekemistä, eettistä johtajuutta sekä vapaaehtoisten johtajuutta fasilitaattoreina mm. Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola, Ilmarisen toimitusjohtaja Timo Ritakallio, Maanpuolustuskorkeakoulun rehtori Ilkka Korkiamäki, Perheyritysten liiton toimitusjohtaja Leena Mörttinen, Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen, Koneen toimitusjohtaja Panu Routila, Suomen Kuvalehden toimittaja Salla Vuorikoski ja monta muuta yhteensä siis sata alansa huippuosaajaa. En itse asiassa koskaan missään ole tavannut yhtä vaikuttavaa kattausta suomalaista johtamisosaamista.

Itse vedin työpajan arvoristiriidoista työelämässä. Mistä arvoristiriidat tunnistaa ja miten niitä voi käsitellä. Yhdessä parinkymmenen osallistujan kanssa loimme portaat sille, miten asioita voi työyhteisössä lähestyä. Olennaista on avoin asioiden esille ottaminen, yhteinen tunnistaminen ja tunnustaminen, asioista sopiminen ja seuranta. Näin siis terveessä työyhteisössä. Muunlaisiakin tilanteita on, eikä niihin ole yhtä oikeaa ratkaisua. Tärkeintä on puhuminen.

Vaikka esiintyjäkunta johtajatulilla oli vaikuttava, vaikuttavinta olivat kuitenkin itse partiolaiset. En kuullut kenenkään tosissaan valittavan runsaista sateista tai teltassa yöllä lähes pakkasrajaan laskeneesta lämpötilasta. Hommat hoidettiin yhdessä ja talkootehtävä-laput loppuivat kesken jo heti ensimmäisenä iltana. Vessasta ei ollut kertaakaan paperi loppu, ruokaa riitti kaikille ja jonoissa oli hauskaa jutella vieraidenkin ihmisten kanssa. Johtajatulilla kohtasi runsaasti sellaista asennetta, jota toivoisin tapaavani aina vaan useammin suomalaisessa työelämässä. Avoimuutta, yhteistä tekemistä, vastuunottamista ja välittämistä. Järjestäjät osoittivat suunnatonta rohkeutta. Kaikki eivät suinkaan olleet kokeneita tuhansien ihmisten tapahtumatuottajia. On hienoa jos harrastuksessa ja työssä voi jatkuvasti oppia uutta. Maailma muuttuu koko ajan niin nopeasti ettei kukaan meistä ole koskaan täysin valmis.

Aloitin viikonlopun jälkeisen työviikon maanantaiaamuna virastomme johtoryhmän kokouksella. Ensimmäiset kymmenen minuuttia yhteisestä ajastamme käytin viikonlopun kokemuksistani kertomiseen. Pointtina ei kuitenkaan ollut kertoa pelkästään kuinka hieno viikonloppu minulla oli, vaan saada rekrtoinnistammekin vastaavat johtajat muistamaan vapaaehtoistyössä kertyneen kokemuksen merkitys. Partiossa (ja varmasti monissa muissakin harrastuksissa) kertyy runsaasti rautaista osaamista, joka ei perinteisessä ansioluettelossa välttämättä näy. Siksi on tärkeää arvioida osaamista laajemminkin. Ja tulevaisuuden johtaminen on turvattu Johtajatulilla. Kahden vuoden päästä uudelleen.